JUONI PIENEEN KERTOMUKSEEN (1969)

Sergei Jutkevitš oli neuvostoelokuvan seitsemällä vuosikymmenellä työskennellyt ikinuori kokeilija. Juoni pieneen kertomukseen kuvittaa lyhyen mutta syvästi vaikuttaneen epätoivon vaiheen Tšehovin elämästä. Näyttelijät liikkuvat viktoriaanis-mélièsiläisissä maalauskulisseissa, joita Kino Reginan esityksessä päästään ihailemaan 70-milliseltä filmikopiolta.

***

Sergei Jutkevitsh, neuvostoelokuvan klassikko, on yllättänyt tekemällä elokuvan, jonka päähenkilö on venäläisen kirjallisuuden klassikko Anton Tshehov. Jutkevitsh on luopunut miltei kaikista tarjolla olleista mahdollisuuksista kuvata samalla Tshehovia ympäröinyt aikakausi. Kertoessaan surunhohtoisen tarinan suuresta kirjailijasta Jutkevitsh on käyttänyt tekniikkaa, jonka kaltaista kukaan ei kai vielä ole uskaltanut vakavissa elokuvissa ja jota taiteellisesti onnistuneella tavalla on toistaiseksi käyttänyt luultavasti vain tšekkiläinen Karel Zeman fantastisissa seikkailuelokuvissaan.

Elokuva alkaa ja päättyy 17.10.1896, päivänä jolloin Tshehovin ensimmäinen suuren näytelmän ”Lokin” ensi-ilta musertavalla tavalla epäonnistui Pietarin Aleksandrinski-teatterissa. Mutta määriteltyään näin tarkkaan elokuvansa paikan ja ajan Jutkevitsh ei ole seurannut neuvostoelokuvista niin tuttua ja useimmiten myös suurenmoista pieteettistä lavastuksissa ja ajan ilmapiirin heijastamisessa. Vain pieni osa elokuvan lavastuksista on totuttuja ja realistisia rakennelmia. Teatteri, jossa ”Lokki” esitetään, on pääosaltaan ”piirretty”, raitatieasema ja rautatievaunutkin ovat ”piirrettyjä”, käytännöllisesti katsoen kaikki se mikä ei välittömästi liity juoneen, joka kertoo Tshehovin elämän eräästä vaiheesta, on etäännytty aikakautta parodioivalla piirrostekniikalla.

Jutkevitshin käyttämä tekniikka on yksinkertaisesti uhkarohkea, mutta hän onnistuu ilmiömäisellä tavalla kuvaamaan elokuvassaan Tshehovia ihmisenä ja kirjailijana hukkumatta Tshehovin epookin lavasteisiin tai tunnettujen historiallisten paikkojen, ihmisten ja puvuston kavalkadiin. ”Juoni”, johon elokuvan elokuva viittaa, on Anton Tshehovin onneton rakkaus laulajatar Lijka Mizinovaan, romanssi joka eräiden väitteiden mukaan muodosti pohjan ”Lokin” aiheelle. Iskusstvo Kino -lehdessä Evgeny Surkov on uhrannut useita sivuja todistaakseen, että nämä väitteet eivät pidä paikkaansa, muta sitä ei pyri todistamaan oikeaksi tai vääräksi Jutkevitshkaan. Samalla Jutkevitsh onnistuu vaikeimmassa tehtävässään – tuo Tshehovin ihmisenä ja kirjailijana lähelle nykyaikaa. Siinä ohessa Jutkevitsh kertoo surunhohtoisen ”juonen”, joka eri muunnelmina on tunnistettavissa useista Tshehovin kertomuksista.

– Martti Savo (KU 23.3.1970)

Tshehov- elokuvassa Juoni pieneen kertomukseen käsitin haasteen kaksinaisesti. Toisaalta vastassa on historiallinen elokuvan perinne: paljon raskaita, ”todellisissa” lavasteissa, ”todellisten” esineitten keskelle hukkuvia pateettisia, jähmeitä kohtauksia… Minusta tuollaisen, esim. Sodan ja rauhan tapaisen mammutin noudattelema linja on melko tavalla sietämätöntä katsottavaa. Ja toisaalta on olennainen kysymys: kuinka tunkeutua johonkin aikakauteen sen omista tuntemuksista ja keinoista käsin? Niinpä olen esimerkiksi päätynyt käyttämään maalattua lavastetta, jollainen oli aikakauden käytäntö esim. Meliesin elokuvissa ja joskus Lumierelläkin. Mutta meille hän nimenomaan taputetaan legendaa, että moinen on sallittua ainoastaan ekspressionistisissa elokuvissa: muulloin ei lavasteita sovi maalata, niiden pitää niin sanotusti olla ”luonnonmukaisia”… On oltava ”realistisia” sanan ulkokohtaisessa merkityksessä. Minusta näine ei ole. mielestäni tässä suhteessa voi menetellä kuten aikamme maalaustaiteessa. Voimme esimerkiksi esittää ihmiset kolmiulotteisina ja taustat taas lavasteina, kuin harhanäkynä. Voimme ottaa esimerkiksi Picasson ja hänen kollaasiin liittyvät työnsä. Näin menettelin Tshehov- elokuvassa ja se merkitsi pesäeroa historiallisen elokuvan ja myös elämänkertaelokuvan ja suurten spektaakkelien perinteisiin. Mutta eikö Tshehov itsekin ollut aina kirjailijana antitraditionalisti? hänen luomansa muodot olivat alati uusia, kaikkia totunnaisia asetelmia karttavia. Kun tulkitsee hänen elämäänsä, on jonkunlainen velvoite löytää muoto ja tyyli, joka särkee totutut kaavat, joiden läpi Tshehovia on tuijotettu. Että hän oli surumielinen, kalpea, harmaa… Saattanette olla yhtä mieltä kanssani, että elokuvani on lyyrinen ja samalla hyvin iloinen – siinä on huumoria, joka ymmärtääkseni hyvin lähellä Tshehovin ominaista tapaa olla maailmassa.

– Sergei Jutkevitsh