MARSELJEESI (1938)

Ranskan kansallislaulusta nimensä lainaava elokuva on väistämättä isänmaallinen teos, mutta katutasosta kuvattuna. Vallankumouksen ensivaiheisiin sijoittuva elokuva tarjoaa kaleidoskooppisen näkökulmien kirjon historiallisiin tapahtumiin. Tarina avautuu Marseillen kaupungin asukkaiden, aanpaossa olevien saksalaisten kreivien ja tietenkin kuningas Louis XVI kohtaloiden kautta.

***

”Tällä paikalla ja tänä päivänä alkaa uusi maailmanhistorian aikakausi”, kirjoitti Goethe Valmyn taistelusta, jossa ranskalaiset voittivat preussilaiset vallankumouksen aikana; ja jotakin samaa henkeä aaltoili halki Ranskan 1930-luvulla, kun kansanrintamaa muodostettiin siinä uskossa, että se voittaisi fasismin ja että onnen ja hyvinvoinnin aika olisi käsillä. ”Se oli haavetta”, sanoo Jean Renoir, ja niin todella oli Ranskan vallankumous itsekin. Mutta molemmat syntyivät ihmisen loputtomasta vapauden kaipuusta, ja oli luonnollista, että kun Renoiria pyydettiin ilmentämään tuon ajan ilmapiiriä, hän valitsi Vallankumouksen tai lähinnä ”joitakin monarkian tuhoon johtaneita tapahtumia” aiheekseen. Väistämättömästi hän näki myös aiheen pikemminkin humanismin valossa kuin näyttävänä historiallisena spektaakkelina ja valitsi päähenkilöikseen joukon tavallisia kansanmiehiä Etelä-Ranskasta käyttäen keskeisenä rytmisenä säkeenä laulua, jonka he omaksuivat Reinin armeijalta ja joka tuli tunnetuksi ”Marseljeesina”.

Elokuva alkaa Bastiljin kukistumisella, ja on tyypillistä Renoirin tavalle lähestyä aihettaan, että tätä ei ole esitetty väkivaltaisena spektaakkelina, vaan rauhallisena, kotoisana sisäkuvauksena Ludvig XVI:n hovissa. Kuningas on juuri herännyt rasittavan metsästyspäivän jälkeen ja on lähettänyt hakemaan ruokaa. Hänen ruokailunsa keskeyttää Bastiljista tullut uutinen. ”Onko se kapina?”, hän kysyy. ”Ei, Teidän Majesteettinne, se on vallankumous”. Pieni kohtaus, mutta mikä syvällinen maailma siihen on sisällytetty. Vuoteessa kananpoikaa ahmivalta Ludvigilta on ryöstetty kaikki vallan välineet – hän on vain rakastettava, ahne, kimittävä vanhahko mies, jolla ei ole mitään käsitystä hetken törkeydestä. Viestintuoja La Rochefoucauld toisaalta on ilmeisen älykäs toiminnan mies, mutta hän saa osakseen vähäistä kunnioitusta lakeijalta, joka johdattaa hänet kuninkaan luo röyhkeän veltosti. Muutamalla pikavedolla hahmotetaan koko hovin ilmapiiri.

Sitten nähdään mitalin toinen puoli. Salametsästyksestä kiinni jäänyt talonpoika on vaarassa tulla tuomituksi kaleeriorjaksi. Hän pakenee Marseillen yläpuolella oleville kukkuloille ja tapaa siellä kaksi muuta pakolaista, Arnaudin, porvarisvallankumouksellisen, ja hänen ystävänsä Bomierin, puheliaan nuoren muurarin. Sitten kerronta seuraa näiden kahden ja muutamien heidän ystäviensä kohtaloita, kun heidät temmataan Vallankumouksen pyörteisiin ja kun he lopulta marssivat Pariisiin ja liittyvät hyökkäykseen Tuileriesiä vastaan. Kaksi juonta kietoutuu hetkeksi yhteen, kun kansa valloittaa puiston läpi, kun taas marseillelaisten prikaati marssii kohti Valmya ja voittoa. Ei kuitenkaan ilman tappioita – osa tovereista, Bomier heidän joukossaan, on jääneet kuolleina Pariisin kaduille.

Kaikesta huolimatta Marseljeesi on optimistinen elokuva täynnä toivoa ja luomisen iloa. Se säteilee kesäistä auringonpaistetta kansanarmeijan taivaltaessa Pariisiin nahistellen, nauraen ja välillä laulaen. Renoir on hyvin tietoinen siitä, että arkipäivän pienet tapahtumat eivät katoa mullistavien tapahtumien paineessa. Hänen sotilaansa kärsivät kipeistä jaloista, kyllästyvät ainaiseen perunansyöntiin ja onpa heillä aikaa rakastuakin. Myös hovissa paljastuu silkin ja maskin alta inhimillisiä olentoja. Hämmentynyt kuningas miettimässä alinomaa ruokaansa ja metsästystä sekä murehtien kärttyisästi peruukkinsa asentoa on elävä anakronismi.

– Brenda Davies (Sight & Sound, Winter 1967/68)