SUURI SOTA (1959)
La grande guerra/Det stora kriget 
Elokuvan ohjaaja Mario Monicelli on sanonut, että italialaisissa komediaelokuvissa yhdistyvät perinteisesti nauru ja epätoivon tunne, ja niiden kyyninen huumori heijastaa tarvetta selviytyä ylivoimaisista esteistä. Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut sotakomedia toi yhteen lyömättömän duon Gassmanin ja Sordin. Ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin sijoittuvassa elokuvassa duo esittää vähemmän älykkäitä sotilaita hulluuden keskellä.
Huom! Pahoittelemme, että suomalainen tekstitys on paikoitellen epäsynkronissa kääntäjästä riippumattomista syistä.
Huom! Elokuvan näytösaika on muuttunut vihkosta ilmoitetusta. Pahoittelemme muutoksia. Jo ostetut liput käyvät näytöksiin sellaisinaan. Voit myös halutessasi peruuttaa tai vaihtaa lipun muihin näytöksiin joko Kino Reginan lippukassalla tai osoitteessa asiakaspalvelu@eventio.fi.
***
La grande guerra voitti Kultaisen leijonan palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla 1959 yhdessä Rossellinin Kenraali Della Roveren kanssa, ja se sai osakseen kielteisten kommenttien aallon italialaisen yhteiskunnan konservatiivisten elementtien taholta – erityisesti armeijan, joka oli johdonmukaisesti vastustanut vapaata ja rehellistä keskustelua Italian roolista ensimmäisessä maailmansodassa.
La grande guerrassa yhdistyvät elokuvakomedian sekä historiallisen mammuttielokuvan ja sotaelokuvan konventiot: se ylpeili suurella budjetilla, valtavalla näyttelijäjoukolla ja Cinemascopen käytöllä. Gassman ja Sordi esittävät kahta vastahakoista sotilasta, Busaccaa ja Jacovaccia, jotka kuluttavat palvelusaikaansa yrittämällä välttää vaarallisia taisteluja. Heidän onnettomien seikkailujensa myötä Monicelli luo kaksi täydellistä antisankaria, hutiloivaa sotilasta, jotka tuovat mieleen hänen yhtä epäpätevät varkaansa. Asentaessaan puhelinlinjoja rintamalla miehet yhdistävät omat lankansa vihollisen linjoihin ja saavat aikaan hilpeän vuoropuhelun vastapuolien kesken, joista kumpikaan ei ymmärrä toisen kieltä. Päästyään viimein rintamalle he, isänmaallisen hehkun vimmassa, pilkkaavat saksalaisiksi vangeiksi luulemaansa sekalaista joukkoa, mutta saavatkin myöhemmin huomata, että kyseessä ovat heidän omat lyödyt maanmiehensä.
Tuollaisia koomisia kohtauksia käytetään luomaan groteski kuva sodan absurdiudesta, idioottimaisesta ja donquijotemaisesta sotaretkestä, jossa yksinkertaisia työväenluokkaan kuuluvia italialaisia uhrataan heidät taisteluun johdattavien, enimmäkseen epäpätevien yläluokkaisten upseerien tyhjien ihanteiden vuoksi. Italian tuhoisin sotilaallinen tappio, Caporetton taistelu, on sijoitettu epäkunnioittavan koomiseen kehykseen.
Monicelli kuitenkin hylkää La grande guerrassa yksinkertaisen tai tyydytystä tuottavan koomisen päätöksen: vangeiksi joutuneet Busacca ja Jacovacci, joita saksalaiset syyttävät vakoilijoiksi koska heillä ei ole univormuja, ajetaan luontaisesta pelkuruudestaan sankarilliseen kieltäytymiseen vastata määräilevän preussilaisen upseerin – joka kerskailee pian syövänsä maksaa ja sipuleita Venetsiassa – kysymyksiin, ja heidät ammutaan summassa.
Elokuva jatkuu seuraten italialaisten onnistunutta vastahyökkäystä: Busaccan ja Jacovaccin toverit juoksevat näiden vastahakoisten sankarien kuolleiden ruumiiden ohi huomaamatta niitä tai saamatta koskaan tietää heidän rohkeasta uhrautumisestaan; heidät tullaan muistamaan vain pelkurimaisina karkureina.
La grande guerra on taitava sekoitus mustaa huumoria (joka kaivaa maata sen patrioottisen retoriikan alta, jota yhä käytetään Italian sotilaallisten tappioiden hämärtämiseksi) ja hienosti ohjattua sotaelokuvaa: kustannuksia säästämättä lavastetut taistelukohtaukset muodostavat terävän vastakohdan niille yksilöllisille mutta puhuttelevammille inhimillisille draamoille, joita kehittyy Monicellin kahden antisankari- päähenkilön toimista.
– Peter Bondanella: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. HB 29.10.2002