AUSTIN POWERS – KUMMA JÄTKÄ (1997)

Mike Myersin luomus on myöhempien aikojen itseoikeutettu kunniajäsen bondsploitaation hall of famessa. Austin Powers on mod-kulttuurin ja Blow Up -Lontoon ikibailaava keskipiste, joka syväjäädyttää itsensä postdepressiiviselle ysärille arkkivihollisensa Dr. Evilin perässä. Suursuositun parodiatrilogian ensimmäinen osa saa Reginan esityksen myötä Helsingin valkokangasensi-iltansa.

Ensimmäisen Casino Royale -filmatisoinnin jälkeen elokuvaparodioiden maailma ei koskaan palannut entiselleen. Olihan aiemmillakin vuosikymmenillä ollut Max Linderinsä (The Three Must-Get-Theres), Bob Hopensa tai vaikkapa Repe Sorsansa (Duck Dodgers in the 24 ½th Century), mutta nyt elokuvien tähdeksi yli yksilöiden astui yleinen tolkuttomuus ja itsetarkoituksellinen metamentaliteetti. Juonten ei ollut tarkoituskaan johtaa muualle kuin umpikujiin, ja ”määrä korvaa laadun” -periaatteen vitsitykitys vakiintui standardiksi viimeistään Jim Abrahamsin ja Zucker-veljesten urotöiden myötä. 1990-luvulle tultaessa elokuvaparodioita tehtiin enemmän ja ne olivat suositumpia kuin koskaan, mutta laji rypi laadullisissa pohjamudissa, turboahdetun kehityskulun loppuunpolttamana. Puhdas ryöstöviljely oli päivän sana tilanteessa, jossa jokaista menestyselokuvaa seurasi vähintään yksi Plump Fiction. Jopa suuri Mel Brooks taantui tekemään nopeaa rahaa lypsämällä täysin mitättömiä tähdenlentoja kuten Costnerin Robin Hoodia tai Coppolan Draculaa. Luovimmat oivallukset tehtiin straight to video -pornoversioiden parissa.

Kaiken tämän keskelle ilmaantui hahmo, joka ainakin ensimmäisessä elokuvassaan kykeni kääntämään fakkiutuneet puitteet edukseen. Lähtökohtana oli modernin elokuvaparodian kehto – bondsploitaatio, vakoojakomediat – mihin sitten sovitettiin Mike Myersin Austin Powers -persoona koomisesta ”Ming Tea” -retromodbändistä. Röyhelöpaitaan sonnustautunut ja sarvisankalaseja käyttänyt, sukurutsaisen superbrittiläinen ilmestys oli vieläkin pidemmälle viety ”antiagentti” kuin Harry Palmer. Tätä kirjoitettaessa Austin Powers on jo käsite – Bondin, Palmerin ja Lemmy Cautionin veroinen nimi valkokangasvakoojien galleriassa. Suuressa parodiassa ei ole koskaan kyse silkasta pilkasta tai edes hommagesta, vaan ennen kaikkea uuden variantin ja muotovalion luomisesta piikkien kohteena olevan lajityypin kirjoon.

Kohtaamme sankarimme ensimmäisen kerran keskellä utopiaa svengaavasta Lontoosta, jossa kansakunta on yhdistynyt pop-viittausten ja riemunkirjavien jättibileiden merkeissä. Siirtymä 1990-luvulle avaa Jeltsinin ja AIDSin inflatisoiman uuden todellisuuden, joka yhä yrittää puskea piercebrosnanilaisen harmauden läpi täysin ajasta ja paikasta irtautuneita agenttiklišeitä: yhden hahmon nimi on ”Alotta Fagina”, ydinkärkiäkin varastellaan vain koska kaikista muista kauheuksista on tullut arkipäivää. Pinnan alla oireilee kokonaisnäkemys, joka heijastelee muutoksen tuulia paljon paremmin kuin vuoden 1989 jälkeen pysyvästi puusta pudonnut Bond-sarja. Kohtaus, jossa yhdentekevän statistikätyrin kuolemasta toimitetaan tieto tämän omaisille, on pirullisen nerokkaasti komedian valekaapuun kätketty elokuvaeettinen julistus.

– Petteri Kalliomäki 25.8.2021