DEEP RED – VERENPUNAINEN KAUHU (1975)

Profondo rosso
Ohjaaja
Dario Argento
Henkilöt
David Hemmings, Daria Nicolodi, Gabriele Lavia
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
104 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm (puuttuva 1-kela Blu-ray, alle 20 min)
Lisätieto
musiikki: Goblin, Giorgio Gaslini * English version
Ikäraja

Dario Argenton ilmaisu kääntyi tajunnalliseen aavemaisuuteen Goblin-yhtyeen Tubular Bells -tyylisen rockin säestyksellä. David Hemmings ja Daria Nicolodi loistavat neuroottisena pianistina ja feministitoimittajana tappajan jäljillä. Musiikki korostui ja puhe väheni ohjaajan tiivistämässä englanninkielisessä versiossa: pelkistetty hypnoottisuus löytyi tässä ja jatkui Suspiriassa.

***

Liettualainen ajatustenlukija Helga Ullman (Macha Méril) esittelee psyykkisiä kykyjään Italiassa rajatiedon konferenssissa. Kesken demonstraation hänen mieleensä alkaa tulvia tuntemattoman yleisön jäsenen väkivaltaisia impulsseja ja muistoja salatusta henkirikoksesta. Ihmisten sisimpään näkevä nainen vetäytyy analysoimaan kokemusta kerrostaloasuntoon, johon tunkeutuu salaperäinen tappaja. Brittiläinen jazzpianisti Marc Daly (David Hemmings) osuu rikospaikalle.

Dario Argenton viidennen ohjaustyön juonikuvio muistuttaa ohjaajan debyyttiä Kuoleman lintu. Molemmissa elokuvissa italialaista kaupunkielämää hiukan ulkopuolisena seuraava ulkomaalainen kulttuurimiekkonen on mystisen psykopaatin iskun todistaja, joka setvii rikossarjaa intuitiivisella otteella. Profondo rosson kerronta on kuitenkin niin inspiroitunutta kiivaamman pulssin elokuvaa, että elämystä ei voi kuitata pelkkänä vanhan toistona. Giallo-elokuvamaailma mullistui monella tasolla, kun jungilainen arkkityyppikuvasto nousi freudilaisten skenaarioiden rinnalle ja musiikki kiihdytti jazzista rockiin.

Profondo rosso ei vain kerro tarinaa vaan rakentaa omanlaisensa maailman, jossa arkitodellisuuden elementit sekoittuvat omituisen vaivattomasti mielikuvitukseen, alitajuntaan ja mystiikkaan. Henkilöt huokuvat kulturellia sivistystä, mutta elokuva tavoittelee lapsenomaisia puhtaita havaintoja, ehkä jopa puhumaan oppimista edeltävää olotilaa, jonka psykologian professori Giordani (Glauco Mauri) yhdistää avausrepliikissään aikuisten kadottamiin psyykkisiin voimiin.

Visuaalisiin ilmaisukeinoihin kuuluu lähikuvien ja yllättävien näkyjen jyrkkä, kubistinen törmäyttäminen. ”Jokainen asia on kuvattu kuin taide-esine”, Roberto Curti kirjoittaa (Italian Giallo in Film and Television, McFarland 2022). ”Kameralla on kirjaimellisesti näkemisen nälkä, ja se vakoilee, pohdiskelee, suurentaa pieniä kohteita jättimäisiksi, poimii visuaalisia yhtäläisyyksiä ja toistuvia kuvioita. Argenton kokeilunhalu on aina linjassa tarinan kanssa, eikä se mene itsetarkoituksellisuuksiin vaan tuottaa teknisiä ratkaisuja, jotka ovat edelleen moderneja.”

Michelangelo Antonionin Blow-upista tuttu David Hemmings on lapsenkasvoinen älykköhahmo, jonka sympaattinen, utelias läsnäolo kuuluu Profondo rosson kantaviin voimiin ja tekee sen levottomasta todellisuudesta helposti lähestyttävän. Elokuvan nimi on Deep Purple -yhtyeen innoittama. Argento yritti tilata soundtrackin Pink Floydilta petyttyään jazzkonkari Giorgio Gaslinin sävellyksiin, joita elokuvassa ei juuri kuulla. Keskeisen musiikin teki lopulta Claudio Simonettin ja kumppanien vastaperustettu instrumentaaliyhtye Goblin. Soundtrack oli Italian vuoden 1975 myydyin levy. Roberto Curtin mukaan Argento paikoitellen ”antaa kuvaston palvella pitkittyvää sävellystä voidakseen aiheuttaa katsojalle transsimaisen tajunnan laajenemisen”.

Profondo rosso oli Italiassa yleisömenestys ja voitti Ranskassa Avoriazin festivaalin pääpalkinnon. Kansainvälisessä jakelussa merkkiteos kuitenkin unohtui marginaalisempaan nurkkaan kuin Argenton varhaistyöt. Valkokangaslevitys oli olematonta tai satunnaista. Elokuva rantautui Suomeen Verenpunainen kauhu -nimisenä VHS-julkaisuna 1980-luvun keskivaiheilla. Lehdistö ei sitä käsitellyt, eikä New Movie Video- ja Alpherat Collection -nimiä käyttäneiden matalan profiilin julkaisijoiden taustavoimista ole toistaiseksi herunut tietoa. Laajempi näkyvyys olisi ollut paikallaan, mutta on todettava, että valtakulttuurin ulkopuolella kimmeltävän esoteerisen aarteen status sopi Argenton elokuvalle äärimmäisen hyvin.

Ohjaajan työstämä englanninkielinen versio Deep Red on tiiviimpi kuin italiankielinen Profondo rosso, jossa puujalkavitsit ja screwball-osaston nokkeluudet ympäröivät kauhunhetkiä. David Hemmingsin replikoinnin brittiläiset nyanssit kuuluvat Deep Redin valtteihin: ”There’s someone in the house absolutely trying to kill me” ei vain kutkuta italiaksi samalla tavalla. Argenton seuraavan elokuvan Suspirian enemmän musiikkia, vähemmän puhetta -linja löytyi Deep Redin tiivistämisen yhteydessä.

– Lauri Lehtinen 16.4.2024