ROCHEFORTIN TYTÖT (1967)

Cherbourgin sateenvarjoja (1964) seurannut Jacques Demyn toinen ikoninen musikaali tapahtuu pienessä rantakaupungissa, ”tyttöinä” Catherine Deneuve ja isosisko Francoise Dorleac. Laulujen ja tanssien elämänilo sykkii valloittavasti – vaikka rakkauden löytyminen korostaa onnen haurautta, sattumanvaraisuutta. Sarjan aloituksen kunniaksi elokuvasta näytetään 70mm kopio!

***

Cherbourgin sateenvarjojen väri ja laulut saivat Jacques Demyn seuraavassa elokuvassa Rochefortin tytöt rinnalleen tanssin. Gene Kellyn hahmossa Demy tekee kunniaa amerikkalaisen musicalin kultaiselle perinteelle rakentaen kuitenkin ehdottoman persoonallisen ja jäljittelemättömän maailman Rochefortin kaduille ja toreille. Avainkohtauksessa hän lainaa myös Carnén & Prévertin Paratiisin lapsia tunnustaen nostalgisen rakkautensa 1930-luvun ranskalaiselle elokuvalle, provinsiaaliselle ja poeettiselle: ”Pariisi on pieni kaupunki meille, jotka olemme suuren rakkauden vallassa.”

Jälleen kerran Demyn maailma on rakkauden odotusta, löytämistä, menettämistä. Hän maalaa kankaalle universumin, joka on täynnä elämäniloa, musiikkia, tanssia, karnevaalia, rakkautta, mutta myös suru ja sielun haavat ovat kirpaisevalla tavalla kuvassa mukana. Päävärit ovat sininen ja ruusunpunainen, mutta paletti ei ole vailla tummiakaan varjostuksia. Michel Legrandin melodiikka vastaa täysipainoisesti Demyn kolorismia, hänen rytminsä antavat tunteille oikean korostuksen. Niin ikään hän saattaa poimia jonkin pienen barokkimotiivin ja heittää sen takaisin modernisoidussa muodossa, romanttisen tunnelman tihentämiseksi hän saattaa hakea tukea Chopinilta, Tsaikovskilta tai Schubertilta. Hänen innoituksensa on samalla kertaa suoraviivaista ja monipuolista: henkevyys tasapainottaa liikaa sokerointia.

Juonen tasolla jännite ei ole sen kummempi kuin odotus siitä, saako jokainen pari omansa. Tietysti saa, mutta mitä merkitsee Demyn käsissä tällainen symmetria, kaiken naksahtaminen paikoilleen? Sattumanvaraisuuden hienovaraista vangitsemista. Heräävien ja unelmoitujen rakkaussuhteiden kuljettelu rinnakkain ja lomittain ja sitten niiden yhtaikainen ratkeaminen sadunomaisen nopeasti ja onnellisesti korostaa juuri päinvastaista, mitä tosiasiallisesti näytetään. Useimpien ratkaisujen korostettu täpäryys luo atmosfäärin, joka henkii kuvattujen suhteiden, yleensä kaiken näkyvän haurautta. Melankolia ja katkeruus sekoittuvat ulkoisesti niin puhtaaseen, viattomaan ja tasapainoiseen maailmaan.

Rochefortin tytöt jättävät vaikutelman määrätietoisen ”platonisesta” elokuvasta. Tämä tarkoittaa, että sen lähtökohtana on musicalin idean läpivieminen. Jokaisella henkilöllä on ennalta annettu ideansa, pinttymänsä, kuvionsa, sanokaamme juonellinen koreografiansa. Henkilöt on vapautettu kaikesta identiteetin haun ja epäröinnin rasituksista. Kaikki toteuttavat jotakin tarkoin määriteltyä ja hallitsevaa pakkomiellettä: eroottista tai taiteellista ambitiota. Ilmiö sinänsä ei ole musicalin piirissä vieras, mutta Demy tekee alalla harvinaisen tietoista puhdasviljelmää.

– Torsten Mannsin (Chaplin 7/1967), Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) ja muiden lähteiden mukaan