Menneisyyttään alkoholin avulla paennut mies asuu Pariisin siltojen alla, kunnes tuntemattoman hyväntekijän lahjoitus saa hänet takaisin jaloilleen. Miehessä syttyy halu maksaa velka takaisin ja hetken kaikki on taas raiteillaan. Venetsian elokuvajuhlien voittajan maalauksellinen kaupunkikuvaus ja Stravinskyn musiikki synnyttävät katsojassa Pariisin ikävän.

***

Andreas, entinen puolalainen kaivosmies, elää pummina Pariisin siltojen alla. Hän on aikoinaan menettänyt työpaikkansa tapettuaan vahingossa rakastamansa Karolinen mustasukkaisen aviomiehen. Hienon herrasmiehen Andreakselle yllättäen lahjoittama 200 frangin summa on todellinen ihme hänen köyhässä elämässään. Hän vannoo maksavansa summan takaisin herrasmiehen suojeluspyhimykselle, Lisieux’n Thérèselle, sunnuntaina messun jälkeen. Ensimmäistä ihmettä seuraa joukko uusia: Pestyään itsensä ja ajettuaan partansa Andreas saa yllättäen työtilaisuuden. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa heiltä lahjoja. Rahaa ilmestyy jostain aina, kun hän sitä tarvitsee. Kuitenkin jokaisena sunnuntaina ilmaantuu jokin seikka, joka estää häntä maksamasta velkaa pyhimykselle – tavallisimmat harhateille johtavat kiusauksen aiheet ovat naiset ja viinipullot.

Olmi on tulkinnut käsikirjoituksen pohjana olevan Rothin romaanin uskonnollisena vertauksena. Roth ei tarkastele henkistä odysseiaa, vaan kuvaa alkoholistin sokeaa uskoa, että jotenkin ja jostakin aina ilmaantuu seuraava turruttava pullo, jonka avulla voi turvallisesti haudata järkensä, toiveensa ja tunteensa. Olmin katolinen lähestymistapa tuo teokseen uudenlaisen merkityksen. Loppulause “Suokoon Jumala meille kaikille, kaikille meille juopoille, yhtä hyvän ja helpon kuoleman” ilmentää Rothilla kiitollisuutta unohtamaan auttavan alkoholin jumalallista armoa kohtaan. Olmi puolestaan haluaa sanoa, että olemme olleet todistamassa henkistä odysseiaa, jonka kuluessa syntinen ponnistustensa kautta ansaitsi jumalallisen armon tilan, vaikka ei onnistunutkaan maksamaan velkaansa ja saavuttamaan siten pelastustaan.

Olmin elokuvan tapahtuma-aikaa ei tarkemmin määritellä – se on jossain 20-luvun ja nykypäivän välillä. Teos on suurelta osaltaan Olmille tyypilliseen tapaan viehättävästi ja hillitysti hauska. Se on myös kaunis katsella: kuvauksen tunnelmallisuus ei ole tunkeilevaa, ja tavallisia ympäristöjä on käytetty epätavallisilla tavoilla. Stravinskyn musiikki sopii taustalle erinomaisesti.

– Lähteet: Variety, September 7, 1988. Monthly Film Bulletin, September 1989.