SWEET SWEETBACK’S BAADASSSSS SONG (1971)
Blaxploitaation avantgardistinen kulmahammas: suoraan kansalaisoikeustaistelun militantista ytimestä ammentava kertomus mustasta superorhi Sweetbackistä, joka pakenee valkoista poliisia ajasta ikuisuuteen. Melvin näyttelee historian ylätasolla operoivaa, vallankumouksellista päähenkilöä aikuisena – ja Mario lapsena skandaalinkäryisessä alkujaksossa.
***
Sweet Sweetback’s Baadasssss Song on mustan ja riippumattoman elokuvan merkkipaalu. Se on yksi kaikkien aikojen menestyksekkäimmistä riippumattomasti tuotetuista elokuvista, todiste siitä, että elokuvantekijä voi kerätä suuren voiton työskentelemällä kokonaan studiojärjestelmän ulkopuolella. Toisaalta koko ”blaxploitation”-elokuvan suuntaus perustuu miltei yksin Sweetbackin menestykseen.
1970-luvun alussa Hollywood keksi unohdetun yleisön: mustat. Suuret studiot alkoivat tuottaa viihdyttäviä poliisi-ja-rosvo-seikkailuja (Cotton Comes to Harlem), jännittäviä yksityisetsivätarinoita (Shaft) ja lamakauteen sijoittuvia nyyhkytarinoita (Sounder). Kaikki nämä oli suunnattu mustalle yleisölle vaikkakin ne olivat myös valkoisille katsojille sopivia. Van Peebles teki Sweetbackin täysin valkoisen studiojärjestelmän ulkopuolella käyttäen hyväkseen Vesimelonimiehestä (1970) saamaansa palkkaa, pankkilainaa ja Bill Cosbylta saatuja 50 000 dollaria.
Sweetbackin nimi kertoo kaiken: elokuva sijoittuu kokonaan mustaan miljööseen, ja sen näkökulma on täysin mustien kannalla. Se on omistettu ”to the Brothers and Sisters who have had enough of the Man”. Sweetbackin militanttia, väkivaltaista sensibiliteettiä olisi ollut täysin mahdotonta kuvitella Columbian tai Paramountin tuottamassa elokuvassa. Van Peebles itse esittää Sweetbackia. Hän on parittaja ja superori, muukalainen, joka vaeltaa väkivallan ja raa’an seksin maailmassa. Hän työskentelee bordellin seksishown esiintyjänä ja voittaa seksuaalisen kestävyysottelun Helvetin enkeleihin kuuluvaa roistoa vastaan. (Van Peebles väitti myöhemmin saaneensa kuvauksissa kupan ”rakkauskohtausta” kuvattaessa.) Kun kaksi valkoista poliisia sieppaa Sweetbackin mukaansa ja pieksee raa’asti mustan miehen, Sweetback murskaa heidän päänsä heidän omilla käsiraudoillaan. ”Black stud” -stereotyyppinä käynnistynyt elokuva muuttuu nyt ”black on the run” -stereotyypiksi. Lopulta Sweetback pelastaa nahkansa pakenemalla Meksikoon loppukohtauksessa. Valkokankaalle ilmestyy sitten viesti: ”Watch out, a baadasssss nigger is coming back to collect some dues”.
Van Peebles itse myönsi, että hänen aikaisemmat elokuvansa The Story of a 3-Day Pass (1968) ja Vesimelonimies olivat olleet pohjimmiltaan ”valkoisia”, aitoa mustaa sensibiliteettiä vailla. Joten Sweetback oli tienraivaaja. Se ylistää ghettojen katuelämän tympeimpiä puolia, ja sen päähenkilö on erittäin kyseenalainen samastumismalli. Kyseessä on nurinkäännetty rasistinen saarna, jossa mustien ”pahuutta” ylistetään, valkoiset kuvataan pölkkypäinä, ja välissä ei ole mitään. Sweetbackille ei kehity kokemustensa pohjalta minkäänlaista yhteiskunnallista tietoisuutta. Ei ollut hämmästyttävää, että valkoisissa tiedotusvälineissä Sweetbackista joko vaiettiin tai se teilattiin. Myös monet mustat tuomitsivat sen.
Yleisö rakasti Sweetbackia. 500 000 dollarin budjetilla valmistettu tekele tuotti 14 miljoonan dollarin bruttotulot – vaikka suuren studion julkisuuskoneistoa ei ollut käytettävänä. Teknisesti Sweetback on tahallisen karkea ja samalla kekseliäs (vaikkakaan ei aina piristävällä tavalla). Kyseessä oli tietoinen vastakohta Hollywood-elokuvalle. Eräässä vaiheessa Sweetback oli kansakunnan kassaykkönen, päihittäen jopa Love Storyn. Ja se poiki kokonaisen elokuvasuuntauksen, Black Belt Jonesista ja Foxy Brownista Willie Dynamiteen.
– Lähinnä Rob Edelmanin mukaan (AThe Macmillan Dictionary of Films and Filmmakers, 1984a) AA 1992, muu lähde IMDB.com ja AFI (14.4.2009)