1930-luvun italialaisen elokuvan kärkiohjaaja Mario Camerinin menestyskomedia oli maansa ensimmäisiä studioiden ulkopuolella kuvattuja filmejä, ja se tarjoaa ikkunan sotienvälisen Milanon aitoon katukuvaan. Nuori Vittorio De Sica esittää rikkaan perheen kuljettajaa, joka yrittää hurmata kauniin myyjättären viemällä tämän ajelulle työnantajansa hienolla autolla.

***

Italiaa hallitsi fasistihallitus vuodesta 1922 vuoteen 1943. Äänielokuvan tulo tällä kaudella sekä joukko tärkeitä kehityskulkuja kulttuurin ja taiteen alalla loivat perustaa maailmansodan jälkeen tapahtuneelle neorealismin synnylle ja Italian nousulle Euroopan elokuvamaiden joukossa. Näinä vuosina italialaista elokuvaa hallitsi kaksi yksilöä, Alessandro Blasetti ja Mario Camerini.

Mario Camerinin (1895–1981) teokset ovat tyypillisimmillään sentimentaalisia ja romanttisia komedioita, joiden juonet ja henkilöasetelmat ovat erittäin kompleksisia – verrattavissa René Clairin parhaisiin teoksiin. Useimmissa tapauksissa nämä komediat eivät ole millään muotoa pinnallisia, ja niissä esitetään ironinen ja kriittinen näkemys keskiluokkaisen Italian kohteliaasta yhteisöstä. Camerinin suosikkiteeman muodostavat yhteisön yksilölle asettamat vaatimukset sekä ne roolit, joita henkilöiden on esitettävä suhteissaan muiden kanssa.

Kyllä miehet ovat roistoja on pienimuotoinen, viehkeä ja vauhdikas rakkaustarina. Hajuvesikaupan myyjätär Mariuccia, joka asuu taksia yövuorossa ajavan isänsä kanssa, herättää lehtikojulla kohtaamassaan Brunossa (Vittorio De Sica, “italialaisen elokuvan vastaus 1930-luvun Hollywoodille”) rakkauden palon ensi silmäyksellä. Bruno, joka työskentelee rikkaan perheen autonkuljettajana, “lainaa” isäntänsä auton päiväksi tehdäkseen vaikutuksen Mariucciaan. Lupaavan alun jälkeen orastava romanssi kariutuu vastoinkäymisiin, ja tilannetta mutkistavat tietysti vielä erilaiset väärinkäsitykset ja tunteiden köydenveto.

Elokuvan alkupuolen kuvat Milanon kaduilta, heräävästä kaupungista, töihin kiiruhtavista ihmisistä, liikenteestä ja työympäristöistä näyttävät (Robin Bussin sanoin) “työväenluokan Milanon, jonka aikoinaan todettiin saattavan olla tuntematon muualla asuville ihmisille (ja jopa joillekin itse kaupungin asukkaista)”. Elokuvan loppupuoli puolestaan muodostuu flirttailun ja mustasukkaisuuden kissa ja hiiri -leikistä. Kuvaus ja leikkaus säilyttävät vauhdikkuutensa ja dynaamisuutensa alusta loppuun saakka. Oikeastaan voisi väittää, että elokuvan kolmas päähenkilö onkin auto: juoni pyörii auton omistamisen ja omistamattomuuden, kuljettamisen ja kyydissä olemisen ympärillä, ja monet autolla-ajojaksot on kuvattu todella huikaisevalla vauhdikkuudella.

– EA 27.1.1992 lähteinään Peter Bondanella: Italian Cinema from Neorealism to the Present; Robin Buss: Italian Films; Risate di regime – La commedia italiana 1930–1944.