Jodorowsky injektoi vaikeasta lapsuudestaan teemoja psykologiseen kauhudraamaan, joka yhdistelee traumoja, sirkustaidetta ja uskontoa. Mielisairaalasta pakeneva Fenix palaa temppelikulttia johtavan äitinsä luokse ja joutuu toteuttamaan äitinsä väkivaltaiset käskyt, kun tämä menettää kätensä traagisessa tapahtumassa. Painajaismainen ja karnevalistinen tulkinta oidipaalisuhteista.

***

”Ammun sinua selluloidilla. Tahdon haavoittaa sinua kuvilla, joita et unohda koskaan. Taiteessani minä manaan esiin uusia tulkinnallisia unimaailmoja, jotka jokainen yleisössä näkee eri tasolla. Minä olen nero ja yksi kolmesta viimeisestä elokuvan alueella työskentelevästä taiteilijasta. Mutta tosiasiassa Jumala teki Santa Sangren.”

– Alejandro Jodorowsky (Cinefantastique, November 1989)

Jodorowskyn comeback-elokuva yhdistää aineksia Hitchcockin Psykosta ja Terayaman Pastoral Hide and Seekistä luodakseen vertauskuvallisen näyn Meksikon kohtalosta. Felix (jonka rintaan on tatuoitu kansallisvaakunan kotka) on USA:n imperialismin ja katolisen kirkon kerettiläisen lahkon runneltu vesa, joka lapsuustraumansa riivaamana äityy väkivaltaan, kunnes hänen sielunsa (Alma) johtaa hänet vapahdukseen.

Jodorowsky on kuvannut Santa Sangrea sanoin ”orgasmi liikkeessä”. Vaikka elokuva on symboliikaltaan tekijänsä konventionaalisin tuote, se ei silti suostu asettumaan kovinkaan järjelliseen tarinalliseen kehykseen. Kyseessä on kaksituntinen freak-show, groteskien temppujen ja hahmojen katselmus. Se pyrkii ympäröimään katsojan, tuomaan hänet arkielämästä vieraan sirkustodellisuuden keskelle, jossa erilaiset uskonnolliset ja mystiset rituaalit seuraavat toisiaan. Kuuromykkä trapetsityttö, animaalista seksuaalisuutta pursuava tatuoitu nainen, kädetön äiti, kääpiökokoinen apulainen ja Jeesus-hahmoinen lintumies ovat kuin kauhukabinetin asukkaita, jotka eivät anna katsojalle normaaliuden kiintopisteitä.

Santa Sangre tarjoaa paljon värejä, ääniä ja liikettä aisteille mutta vain vähän valmiiksi pureksittuja merkityksiä. Luonnoksi muuttuneen klassisen elokuvaestetiikan sijasta näemme oikun, joka puolustaa hampaat irvessä erilaisuuttaan. Freak-show’ta ei voi moraalisista syistä enää toteuttaa ”livenä” lavalla. Elokuva on tullut tilalle.

– Kari Salmisen (Kulttuurivihkot 1/1992), Mika Siltalan (Rakkautta & Anarkiaa -ohjelmakirja 1991) ja Tony Raynsin (Monthly Film Bulletin, April 1990) mukaan Antti Suonio 22.2.2006