Visuaalisesti kunnianhimoinen sovitus Shakespearen juonitteludraamasta kertoo Othellosta, jolle kavala Iago saa uskoteltua, että tämän vaimo Desdemona on uskoton. Vuosien aikana kuvattu ja näyttelijätöillä rahoitettu Othello on Wellesin yksi suurista mestariteoksista, joka voitti lopulta Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon.

***

“Elisabetiaaninen tunneasteikko oli hämmästyttävän laaja: lyyrisyys, raikas kuin toukokuun aamu, oli tasapainossa barbariaa hipovan väkivallan kanssa; tähän yhdistyivät loisteliaasti sekä hienostuneisuus että viattomuus. Kieli itsessään oli suurenmoista, täynnä pohjoista aistillisuutta. Runoudessa säilyi kuitenkin vanhojen laulujen ja draamojen selkeys – monimutkaisista italialaistyyppisistä juonikuvioista huolimatta – kuten myös takan ääressä kerrottavien jännitystarinoiden tunnelma.” (Orson Welles 1952)

Kuten jokainen onnistunut teatterifilmatisointi myös Othello on vapaa muunnelma ja kunnioittaa juuri siten alkuperäistekstiä; samalla Orson Welles tavallaan omii aineiston. Wellesin Shakespeare-elokuvat ovat erottamaton osa hänen tuotantoaan, näin sekä näytelmiin perustuvat Macbeth (1948) että Othello kuten myös useammasta teoksesta koottu Falstaff (1966). Voisi täsmentää, että viidennen luokan dekkareista mukaillut Nainen Shanghaista (1957) ja Pahan kosketus (1958) eivät ole sen vähemmän shakespearelaisia kuin Othello. Jalostamista? Vulgarisoimista? Molempia? Vai intoutunutta, ennakkoluulotonta suhtautumista kaikkeen aineistoon?

Maurice Bessy menee Welles-kirjassaan niinkin pitkälle, että viittaa ohjaajan 1940-luvun naisjuttuihin alkusysäyksenä Othellon filmaamiseen: ylhäinen, jalokin, mutta lapsekas ja barbaarinen mauri, jolle luontuu paremmin tuhota rakkautensa kuin tunnustaa sen epätäydellisyys tai edes epätäydellisyyden mahdollisuus. Shakespearen näytelmät ovat Wellesin omien töiden lailla poikkiteloin amerikkalaisen elokuvan konventioihin. Welles onkin todennut ironisesti, että Shakespeare tuskin olisi voinut toimia käsikirjoittajana Hollywoodissa. Viimeistään sensuuri olisi hänet napannut, jos joku hullu epähuomiossa olisi tullut rahoittaneeksi hänen työtään.

Macbeth ja Othello ovat vaikuttavia jo työsuorituksina. Macbeth kuvattiin kolmessa viikossa, Othelloa tehtiin nelisen vuotta eri puolilla maailmaa: Venetsiassa, Marokossa, Roomassa, Pariisissa, Lontoossa. Rahat loppuivat moneen otteeseen, Welles näytteli roskaosissa saadakseen lisää, kuvasi itse kohtauksia, kun ei ollut varaa maksaa kuvaajille, samoja jaksoja saatettiin jatkaa kolmen vuoden kuluttua ensimmäisistä otoksista. Työryhmä uhrautui pyyteettömästi palvomansa ohjaajan tahtoon ja elokuva valmistui sentään.

Othellossa näytelmä on toden teolla räjähtänyt filmiksi. Pirstaleinen Othello kiistatta on (otoksia on yli 500), mutta sävy on täysin yhtenäinen: kokonaisuus puhuu, vaikka yksityiskohtia on pitkin matkaa kärjistetty. Lavastuksen detaljit, paikanvalinnat ja kameranliikkeet palvelevat kuuliaisesti ja herkästi kokonaisuutta. Kamera reagoi tapahtumiin tunteikkaasti. Pitkiä kuvia on vähän, mutta ne ovat sitä olennaisempia, kuten Jagon ja Othellon pitkä dialogi rannalla. Siinä rekisteröidään armottomasti ja hellittämättömästi pieninkin epäröinti, Jagon sinnikkyys ja hänen vihjeittensä taiturimainen tekniikka, Othellon yritys karistaa mielestään heräävät epäilyt, kaikki sanottu ja sanomatta jätetty. Tai peilin käyttö kohtauksessa, jossa Othellon mieli lopullisesti häiriintyy, jolloin Jagon kuiskuttelut ovat johtaneet ilmeiseen menestykseeen, eikä paluuta enää ole: vääntynyt peilikuva, joka elokuvissa yleensä on ylimainostettu, tyhjä teho, on nyt täydellinen osa Wellesin barokkista maailmaa.

André Bazin on ilmaissut innostuksensa Wellesin tapaan käyttää täysin luonnollisia aineksia osana lavastusta: vuoren halkeamat, veden esiintyminen. Welles luo Venetsian kivistä lähtien mielikuvitukseen perustuvaa, dramaattista arkkitehtuuria, mutta säilyttää samalla koko tiheydessään luonnolliset rakenteet, vuosisatojen tuulen ja auringon jäljet. Othello tapahtuu taivasalla, mutta ei kuitenkaan luonnossa. Muurit, holvit ja käytävät heijastavat peilien tavoin traagisen sanan kaunopuheisuutta.

– Peter von Bagh 1967. – Versiotietoja päivitti AA 1994, 18.3.2004. – Othellon eri versioista ks. Jonathan Rosenbaum: ”Othello Goes Hollywood” (Chicago Reader 10.4.1992) teoksessa Placing Movies (1995).