Underground-elokuviensa jälkeen Waters teki läpimurtonsa kaikkien aikojen ”midnight movie” -klassikolla Pink Flamingos. Transgressiivisessa mustassa komediassa drag-kuningatar Divine kilpailee maailman saastaisimman ihmisen tittelistä uusia haastajiaan vastaan. Watersin 80-vuotispäivän juhlanäytöstä saapuu esittelemään ohjaaja CHRZU, ja alkukuvana nähdään hänen Watersista inspiroitunut The Contract -lyhytelokuvansa.

***

”Get ready for a Vile evening!! The story of… the filthiest people alive… their loves… their hates and their unquenchable thirst for notoriety. John Waters’ PINK FLAMINGOS. An exercise in poor taste. Starring Divine. A Dreamland Production.”

– Gaalaensi-illan mainoslause

Minulle huono maku on sitä mistä viihteessä on oikeastaan kyse. Jos joku oksentaa katsoessani elokuvaani, otan sen vastaan kunnianosoituksena. Kuitenkin on muistettava, että on olemassa hyvää huonoa makua ja huonoa huonoa makua. On helppo herättää inhoa; voisin tehdä kokoillan elokuvan jossa ihmisiltä hakataan rajat irti, mutta se olisi vain huonoa huonoa makua, ei kovin tyylikästä tai omaperäistä. Ymmärtääkseen huonoa makua on omattava erittäin hyvä maku. Hyvä huono maku voi olla luovalla tavalla kuvottavaa, mutta sen on samanaikaisesti vedottava erityisen kieroutuneeseen huumorintajuun, joka ei ole lainkaan universaalista.

Olen aina yrittänyt miellyttää ja tyydyttää yleisöä, joka ajattelee nähneensä kaiken. Yritän pakottaa heidät nauramaan kyvylleen järkyttyä vielä jostakin. Juuri se reaktio on aina ollut minulle syy elokuvien tekemiseen. Inhoan sanomaelokuvia ja ylpeilen sillä, että töissäni ei ole mitään yhteiskunnallisesti sovittavia arvoja. Ajattelen mielelläni tekeväni amerikkalaisia komedioita.

Pink Flamingos, tunnetuin elokuvani tätä kirjoittaessani, on hyvin amerikkalainen elokuva. Mainoksissa sille annettiin epiteetti ”an exercise in poor tasete”. Pidän tuosta understatementista. Se käsittelee hyvin amerikkalaisia aiheita – kilpailuhenkeä ja sotaa – ja sen päähenkilöinä on kaksi hylkiöporukkaa, jotka kilvoittelevat ”kaikkein saastaisimpien ihmisten” arvonimestä. Ensimmäisen sakin keskipiste on Divine, ”the queen of sleaze”, ja hänen onneton perheensä: vajaamielinen hippijuntti Crackers (Danny Mills), blondiiniksi peroksidoitu glamourikas ja voyeuristinen seuralainen Cotton (Mary Vivian Pearce) sekä 110-kiloinen Mama Edie (Edith Massey), joka istuu leikkikehässä alusvaatteissaan himoiten munia.

Arvonimen haastajat ovat Connie ja Raymond Marble (Mink Stole ja David Lochary), kateellinen ja julkisuudenkipeä pariskunta, joilla on ennen punk-kautta omaksutut punaiset ja siniset hiukset, jotka myyvät heroiinia keskikaupungin peruskoululaisille ja jotka kidnappaavat liftarityttöjä – vain tehdäkseen heidät raskaiksi palvelijansa (Channing Wilroy) siemennesteellä ja myydäkseen vauvat lesbopareille.

Divinen perhe pyrkii viettämään hiljaiseloa, koska se todella tietää olevansa ”maailman saastaisin”, mutta Marblet koettavat eri tavoin kunnostautua, esimerkiksi lähettämälle heille lahjapaketissa sontaa ja polttamalla heidän asuntovaununsa poroksi. Näin ärsytettyinä Divinen seurue kidnappaa Marblet, asettaa heidät syytteeseen ”assholismista” ja murhaa heidät lehdistötilaisuudessa, johon on kutsuttu valtakunnan arveluttavimmat lehdet. Vahvistaakseen oikeutuksensa arvonimeensä Divine syö koirankakkaa ja vie perheensä uuteen asuinpaikkaan (Boise, Idaho) jotta he voisivat jälleen elää kaikessa rauhassa elämäänsä ”saastassa”.

Juoni juolahti mieleeni ajellessani vuonna 1970 Kaliforniassa hyvän ystäväni David Locharyn seurassa. David-vainaa oli kaikkien varhaisten elokuvieni suuri miestähti ja Pink Flamingosin Raymond Marble. Kaikkialla maantien vieriä rumentavat nuhjuiset asuntovaunujen pysäköintialueet alkoivat kiehtoa minua, ja yritin kuvitella miten kauheaa asuntovaunuelämä saattaisi olla. Oivalsin, että jos voisin luoda liikkuvan kodin, joka olisi vieläkin noitakin halvempi ja ankeampi, minulla olisi täydellinen miljöö Divinen perheelle. Se oli kuitenkin helpompi sanottu kuin tehty.

Kokopitkän värillisen pukudraaman tekeminen 10000 dollarilla osoittautui lähes mahdottomaksi. Lämpötila asuntovaunun ympäristössä oli yleensä 5 astetta pakkasen puolella. Näyttelijöiden hengityshuurun saattoi havaita, kun he esittivät vuorosanojaan. Uutisfilmaukseen tarkoitettu Auricon-kamera jäätyi yhtenään, filmi juuttui paikoilleen tai palautettiin laboratoriosta naarmuuntuneena. Minä aloin itkeä, ja nolostunut Fred, joka oli vastuussa teknisistä laitteista, teki hyvitykseksi päivän ilmaiseksi töitä ehostajana. Leikkasin filmin taloni ullakolla vehkeillä, joiden säälittävyyttä on vaikea kuvitella. Mitään työkopiota ei ollut olemassa. Helposti naarmuuntuva originaali laitettiin kulkemaan projektorin läpi aina kun halusin tarkistaa leikkauksen. Olin menettää järkeni. Ensimmäinen versio kesti kaksi ja puoli tuntia. Jouduin paniikkiin. Kokonainen tunti sivujuonia oli poistettava, sillä mielestäni minkään elokuvan ei tulisi olla puoltatoista tuntia pidempi. New Line ei aluksi tiennyt mitä tehdä elokuvalle, joten se odotti vuoden hyllyllä. Mutta kun se sai ensimmäiset esityksensä New Yorkin Elgin-teatterissa, jonot kiersivät korttelia. ”Hei, olet tainnut tehdä menestysfilmin”, New Linen yllättynyt Bob Shaye sanoi. Ja kun New Line kerran oli onnistunut tavoittamaan yleisön, se hoiti tilanteen erinomaisesti. Mikä tärkeintä, New Line maksoi minulle rehellisesti, mikä on elokuva-alalla harvinaista, ja tähän päivään saakka keskeiset näyttelijät ja tekninen henkilökunta, jotka auttoivat tekemään elokuvasta menestyksen, ovat saaneet 25 % elokuvan tuotosta.

Tiedän etten koskaan tee jatko-osaa Pink Flamingosiin, koska sen lopussa Divinen pitäisi päkistää paskat ja koiran syödä ne.

– John Watersin mukaan (Shock Value, New York: Dell Publishing, Delta Books, 1981. Suom. Shokkiarvo, Helsinki: Mabuse, 1989. Suom. Kari Lempinen.) AA 10.9.1996