Tie-elokuvatrilogian kolmannessa osassa sattuman yhteen heittämät miehet, elokuvaprojektoreja korjaava Bruno ja vaimonsa jättänyt Robert, matkaavat pitkin Itä- ja Länsi-Saksan rajan pinnassa kulkevia pikkuteitä. Ajan mittaan matkan kokemukset auttavat miehiä eteenpäin ja kohti muutosta. Tien päällä sivutaan monia Wendersille tyypillisiä teemoja kommunikoinnin vaikeudesta itsensä etsimiseen ja ystävyyden syntymiseen.

***

Ajan mittaan on viimeinen elokuva Wendersin maantietrilogiassa ja samalla hieno yhteenveto ohjaajan varhaisen tuotannon rakkaista aiheista. Elokuvien Alice in den Städten ja False Bewegung jälkeen Wenders tihentää tähän kahden miehen odysseiaan kommenttinsa ystävyydestä ja ihmisten pohjimmaisesta yksinäisyydestä, kielestä, kirjoittamisesta tai laajemmin kommunikoinnista ylipäätään, sekä tietenkin suurimmasta rakkaudesta: elokuvasta ja sen tilasta.

Ajan mittaan on Wendersin ensimmäinen oma tuotanto. Elokuva kuvattiin ilman varsinaista käsikirjoitusta, kronologisessa järjestyksessä ja tarinan etenemisen myötä tapahtumia ja kohtauksia improvisoiden. Silti kokonaisuus on hallittu ja yksityiskohdiltaan uskomattoman rikas, kuin mosaiikki, jossa eri teemojen palaset sulautuvat yhdeksi suureksi kokonaiselämykseksi.

Vaimonsa jättänyt Robert ja kiertävä elokuvaprojektoreiden huoltaja Bruno kulkevat kappaleen matkaa yhdessä. Saksojen välisen rajan tuntumassa he matkaavat pikkukaupunkien kituvista tai jo kuolleista elokuvateattereista toiseen. Brunon rekassa koettujen yhteisten hetkien, matkanteon ja hiljalleen kehittyvän ystävyyden kautta miehet ajautuvat arvioimaan myös omaa olemistaan ja menneisyyttään. Wenders itse on todennut: ”Matkaaminen on minulle puhtaasti fenofysiologista liikettä, eli yksinkertaisesti sitä, että jotain tapahtuu, mutta ei välttämättä vielä sitä että se olisi muutosta.” Ajan mittaan toteuttaa tätä matkaamisen ideaa selkeämmin kuin mikään muu Wendersin elokuvista. Ilman käsikirjoitusta, eli ilman selkeää tarinaa ja sen sanelemaa kehityskaarta kuvattuna elokuva ja sen henkilöt ovat matkan tapahtumien armoilla ja samalla näiden tapahtumien tulosta. Silti elokuvassa toteutuu pakenemisen, puhdistautumisen ja uuden alun eräänlainen pyhä kolminaisuus kauneimmillaan. Ajan mittaan avaa Brunolle ja Robertille muutoksen mahdollisuuden optimistisemmin ja konkreettisemmin kuin muut Wendersin elokuvat omille henkilöilleen.

Wendersin utopia oman identiteetin säilyttämisestä ja pääsystä täydelliseen kommunikaatioon toisten kanssa on tässä elokuvassa lähimpänä toteutumistaan. Robert on pakomatkalla epäonnistuneesta avioliitostaan ja hänen kulkunsa on päämäärätöntä. Bruno puolestaan näyttää olevan liikkeellä luonnostaan ja hänellä on selvä reittilista mitä hän noudattaa. Elokuvan lopussa roolit ovat vaihtuneet (Robert istuu junassa päämäärästään ilmeisen tietoisena ja Bruno repii reittilistansa), mutta identiteetit ovat säilyneet. Brunon ja Robertin ystävyyden kannalta keskeiseksi nousee kohtaus, jossa miehet leikkivät varjoleikkiä valkokankaan takana innokkaalle lapsiyleisölle. Osittain leikin kautta, rockinluritusten nonsense-kielen kautta rakentunut ystävyys saavuttaa varjoleikin myötä lakipisteensä. Miehet ovat tulleet liian lähelle toisiaan ja se kauhistuttaa molempia. Oman identiteetin säilyttämisestä tuleekin nyt pääasia ja Wendersille tyypillisesti miehet voivat löytää itsetuntemuksen vasta selvitettyään välinsä menneisyyden kanssa. Robertille puhdistautuminen tapahtuu katkeruuden purkauksena lehtimiesisäänsä kohtaan, joka on tehnyt hänestä painetun sanan vangin, kohdellut äitiä huonosti ja viime kädessä aiheuttanut Robertin epäonnistumisen omassa avioliitossaan. Brunolle puolestaan vierailu autiossa ja jo ränsistyneessä entisessä kotitalossa avaa silmät helpottavaan oman historian tajuamiseen.

Robertin ja Brunon varjoleikki on koko elokuvan kannalta keskeinen kohtaus. Kaksinkertaisissa gageissaan miehet keksivät tavallaan elokuvan uudelleen ja lapset ovat riemuissaan varjokuvien turmeltumattomista illuusioista. Robert on lasten kielelliseen kehitykseen erikoistunut lääkäri, joka kertoo Brunolle kuinka kieli ja kirjoittaminen on lapsille aluksi vain leikkiä. Kun leikin aspekti jää pois, tulee ihmisten välisestä kommunikaatiosta monimutkaista, jopa mahdotonta. Samoja ajatuksia heijastelee myös Wendersin näkemys elokuvasta. Brunon ja Robertin tarina on sijoitettu kauniisti kahden kertomuksen väliin. Alussa vanha mykkäelokuvien säestäjä kertoo elokuvan suuruuden ajoista, mykän elokuvan viattomuuden vuosilta. Lopussa elokuvateatterinsa sulkenut nainen päivittelee nykyelokuvan alennustilaa. Tappiomielialasta huolimatta elokuva elää ja on voimissaan. Sen Ajan mittaan todistaa jo pelkällä olemassaolollaan.

– Timo Huttunen 1988