L’INHUMAINE (1924)

Avantgarden johtohahmona pidetyn Marcel L’Herbier’n manifestin lavasti arkkitehti Robert Mallet-Stevens, jonka mukaan elokuva luodaan kahdesta elementistä: staattisista lavasteista ja dynaamisista näyttelijöistä. Monipolvisessa tarinassa hylätty kosija herättää murhatun kaunottaren (Leblanc) uudelleen henkiin. Kokeilevassa elokuvassa tarina on enemmänkin veruke elokuvakerronnan tekniikoiden luovaan käyttöön, ja tässä lavasteilla ja väritekniikalla on oma osansa. Elokuvasta esitetään vuonna 2015 restauroitu 4K-kopio.

***

Marcel L’Herbier (1890–1979) voisi käydä koko ranskalaisen elokuvan avantgarden symbolihahmosta. Hän oli älykäs, raffinoitu, kultivoitu tutkija ja kulttuurihenkilö yhtä paljon kuin elokuvantekijä, jossa suhteessa hänellä oli paljon valittamista. Hänen uransa jatkui aina 1950-luvulle asti, mutta itse hän katsoi tehneensä vain kymmenen vuoden ajan – vuosien 1918 ja 1928 välillä – sellaisia elokuvia joita halusi tehdä ja siitä eteenpäin miltei pelkästään tilaustöitä. Eldorado (1921), Don Juan et Faust (1923), L’Inhumaine (1924), Feu Mathias Pascal (1925) ja L’Argent (1928) ovat L’Herbierin merkkiteoksia ja koko ranskalaisen elokuvan maineikkaimpia teoksia tuolta kaudelta.

Myös L’Inhumaine lähti liikkeelle tilaustyönä. Laulajatar Georgette Leblanc, kirjailija Maurice Leblancin sisar ja kirjailija Maurice Maeterlinckin ensimmäinen puoliso, kertoi erään Amerikan-matkansa jälkeen L’Herbierille, että muuan newyorkilainen rahoittaja olisi kiinnostunut tuottamaan elokuvan, joka esittelisi ranskalaisen taiteen uusia suuntauksia ja jossa hän itse voisi esittää naispääosaa. L’Herbieriä pidettiin edellisten elokuviensa visuaalisen kekseliäisyyden vuoksi avantgarden johtohahmona ja hän tarttui tilaisuuteen näyttää amerikkalaisille ranskalaisen taiteen koko kirjo – maalaus, musiikki, lavastustaide, arkkitehtuuri, muoti, tanssi – täydessä loistossaan. Tässä tarkoituksessa hän uskoi elokuvansa kubistiselle maalarille Fernand Légerille, arkkitehti Robert Mallet-Stevensille, Claude Autant-Laralle ja Alberto Cavalcantille. Pierre Chareau suunnitteli huonekalut, Paul Poiret puvut ja Darius Milhaud sävelsi elokuvaan musiikkisäestyksen orkesterille.

Tarina sinänsä, jonka Pierre MacOrlan sovitti käsikirjoitukseksi, ei ole kaukana edellisen vuosikymmenen italialaisista melodraamoista. Laulajatar Claire Lescot, lisänimeltään ”epäinhimillinen”, on ylhäinen ja salaperäinen kaunotar, joka näyttää halveksivan koko ihmiskuntaa. Hän herää rakkauteen vasta kun hän luulee ruotsalaisen insinöörin Einar Norsenin tehneen itsemurhan hänen takiaan. Kyseessä on kuitenkin valeitsemurha, ja nainen puolestaan joutuu toisen kosijan, mustasukkaisen maharadjan uhriksi. Einar astuu jälleen näyttämölle ja frankensteinmaisessa laboratoriossa hän herättää naisen henkiin.

Tietysti juoni on veruke komposition, rytmin, montaasin ja art deco -manifestin modernismille, monenlaisia tyylejä sekoittaville kerronnallisille kokeiluille, joihin liittyi myös värien käyttö ja Milhaudin musiikki. Sinisin, keltaisin ja seepian sävyin L’Herbier pyrki luomaan plastisen yhteyden toiminnan, lavastuksen, ohjauksen, näyttelijätyön ja henkilöiden tunteiden välille. Hänelle se oli olennainen tapa ”saada valo laulamaan” ja tältä pohjalta restauroitu kopio on ainoa oikea L’Inhumaine, kuten työtä valvonut ohjaaja Jean Dréville, L’Herbierin ystävä ja ihailija, oli vakuuttanut.

– Eri lähteiden mukaan ST