Laajaa närkästystä Cannesissa aiheuttaneessa elokuvassa ryhmä keskiluokkaisia aikuisia päättää rikkoa yhteiskunnan asettamia rajoituksia esittämällä kehitysvammaisia julkisilla paikoilla. Ryhmään liittyy elämässään eksyksissä oleva Karen. Fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia rajoja tutkiva elokuva provosoi tavalla, jota voi odottaa ainoastaan tanskalaisen elokuvan tunnetuimmalta provokaattorilta.

***

Kun porvarisnuoret haluavat kyseenalaistaa hyvinvointiyhteiskunnan itseriittoista tasapainoa, se tapahtuu vallitsevia normeja radikaalisti rikkomalla. Lars von Trier panee dogmielokuvassaan Idiootit näyttelijänsä esittämään vammaisia, mikä saa heidät etsimään ”sisäistä idioottiaan”. Keskiluokkainen yhteiskunta on tukehduttanut ihmisten mahdollisuudet olla oma itsensä – vaikka sitten leikittelevä idiootti tarvittaessa – ja nuorten vammaisleikit tarjoavat pakotien. Idiootit on järjestyksessä toinen tanskalaisen Dogma 95 -periaatesopimuksen mukaan tehty elokuva. Dogma-manifestin takana on joukko tanskalaisia nuoren polven elokuvaohjaajia, jotka vapaamuotoisesti perustaman ryhmän periaatteiden mukaisesti tähtäävät mahdollisimman autenttiseen elokuvaan. Keinoina tähän on kuvauspaikalla vallitsevissa valaistus- ja lavasteolosuhteissa käsivaralta filmattu kuva ja paikan päällä suoraan nauhoitettu ääni. Toki kyseessä oli alun perin ennemminkin provokaatio digiajan elokuvanteon ”helppouden” asettamia megalomaanisuuden vaatimuksia vastaan (vrt. huikeat ääni- ja kuvatehosteet Hollywood-elokuvassa), kuin itseisarvona halu tehdä yksinkertaista elokuvaa.

Dogma-liike onnistui siinä kuitenkin hyvin. Kieltämättä ensimmäisissä Dogma 95 -elokuvissa on reilusti luonnollisuuden ja dokumentaarisuuden tuntua, mitä ei viime vuosina ole aina löytynyt edes eurooppalaisesta elokuvasta ylipäätään. Käsivaralla näyttelijöiden perässä juokseva kamera luo katsojalle aika ajoin tunteen reaaliaikaisuudesta ja todenmukaisuudesta, jopa suorasta raportoinnista.

Idiootit ovat joukko nuoria, jotka viettävät kesää yhdessä Kööpenhaminan lähistöllä tilavassa omakotitalossa. Kyllästyneinä entiseen pikkuporvarillisiin rutiineihinsa he ajautuvat talon isännän Stofferin (Jens Albinus) johdolla tutkimusmatkalle sisäiseen idioottiinsa. Ja kun on idiootti, saa ravin­to­lassa leikkiä ruoalla, uimahallissa mennä tyttöjen kanssa suihkuun ja jopa vinoilla Helvetin enkeleille.

Lars von Trierin ohjaama draamakomedia naurattaa ja vakavoittaa vuoron perään. Kyse ei ole ainoastaan siitä, miten rikkoa keskiluokkaisen yhteisön konservatiivisen elämänmuodon rajat, vaan tosiasiassa von Trier kiinnittää huomion vammaisten kohteluun yhteiskunnassa. Leikkimällä vammaisia nuoret saavat kokea, miten ”normaalit” kohtaavat ja kokevat ”epänormaalit”. Kymmenpäisen joukon johtajan Stofferin vaatimus laajentaa pilailua myös kotiin ja työpaikalle on kuitenkin liikaa ryhmän jäsenille. Kun mukana on kaksi psyykkisellä tasolla vammautunutta naista – psyykelääkkeitä kotoa karannut Josephine (Louise Mieritz) ja käsittelemätöntä surua paennut Karen (Bodil Jørgensen) – huomataan jälkeenpäin kokeilujen vapauttava vaikutus myös niille, jotka on jo entuudestaan työnnetty yhteiskunnan ulkopuolelle.

Verrattuna vaikkapa tyyliteltyyn ranskalaiselokuvaan von Trierin horjuvissa, vuoroin yli- ja alivalottuneissa kuvissa on totuttelemista. Toisaalta kun pääsee Idioottien vauhtiin, huomaa dogmien mukaisen tyylin sopivan filmiin salakavalan luonnollisesti.  Ehkäpä Dogma 95 –tyyli on von Trierin ja kollegoiden tapa etsiä sisäistä idioottiaan palaamalla elokuvanteon juurille mahtipontisuudesta – jonka Lars von Trierkin tosin hallitsee, kuten hänen muusta tuotannostaan voi nähdä.

– Lasse Lecklin 21.9.2003