LIHAN VÄRINÄ (1997)

Carne trémula/Köttets lustar
Ohjaaja
Pedro Almodóvar
Henkilöt
Javier Bardem, Francesca Neri, Angela Molina, Penélope Cruz
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
pohjautuu Ruth Rendellin romaaniin
Ikäraja

Linnakundi palaa vankilasta entisen puolisonsa luo, mutta tämä seurusteleekin alaraajavammautuneen ex-poliisin kanssa. Ohjaajalle tyypillisesti kolmiodraamassa on enemmän aineksia kuin päältä päin uskoisi. Javier Bardem nähdään ainoassa pääroolissaan Almodóvar-elokuvassa. Sivuroolissa Penélope Cruz Almodóvar-debyytissään.

***

Lihan värinä on Pedro Almodóvarin uusi tutkielma rakkaudesta. Harva ohjaaja on luodannut aihetta niin monipuolisesti ja hellittämättömästi. Muistamme Intohimojen labyrintin seksuaaliset löytöretket, Entre tinieblas –elokuvan abbedissan vastakaiuttoman lesbolaisen halun, Matadorin murhaavan intohimon, Intohimon lain homoseksuaalisen halun ja veljesrakkauden, hylätyksi tulemisen pelon elokuvassa Naisia hermoromahduksen partaalla, äidin ja tyttärien väliset tunteet Korkeissa koroissa, jne. Että Lihan värinä perustuu Ruth Rendellin romaaniin tuntuu miltei sivuseikalta, koska tarinassa on niin monia Almodóvarin tuttuja aiheita, kuten intohimo joka johtaa henkilöt murhaan, rakkaus joka saa heidät kärsimään ja ehkä janoamaan kostoa, ja elämä Madridissa sinänsä. Kuitenkin Lihan värinä on myös uusi avaus hänen tuotannossaan. Näkemys rakkaudesta on nyt alakuloinen, vaikkakin yhä avaramielinen. Madrid ei ole enää takavuosien utooppinen nautintokeskus. Espanjan uudemman historian olemassaolo tunnustetaan vihdoin. Tuttu näyttelijäkaarti puuttuu lähes kokonaan. Aineiston käsittelyssä Almodóvar on ”normaaleimmillaan” – campin osuutta on supistettu, eikä, mielenkiintoista kyllä, suinkaan Lihan värinän vahingoksi.

Tarinan ytimenä on murhayritys, ja siinä on väljä ”kuka sen teki ja miksi” –rakenne. Mutta syyllisen paljastuminen on vain sivujuonne. Keskipisteessä ovat huikeasti paisutetut tunteet. Elokuvan nimi tuo tarkasti ilmi sen emotionaalisen virityksen: raa’an, pelottavan, intohimoisen, potentiaalisesti tappavan, mahdollisesti herkullisen.

Ohjaajalle tuttuun tapaan laulut, jotka käsittelevät enimmäkseen tuskaa ja menetystä, ennustavat tai ilmaisevat suoraan henkilöiden kokemia alastomia tunteita. Musiikillinen kenttä on tavallista laajempi; boleroja ja flamencoja täydentävät bluespitoiset urbaanit rockteemat ja valittavat maaseudun copla-sävelmät, jotka kaikki alleviivaavat, paisuttavat ja joskus toimivat vastapainona henkilöiden tunteille. Voimakkaimmin tunteensa torjuva henkilö on Elena, ehkä siksi, että hän on yläluokkainen muukalainen (joskin italialainen). Muut eivät pelkää vaikuttaa naurettavilta tunteenilmaisuissaan. Jos näyttelijät eivät olisi loistavia, ehkä sellaiset vuorosanat kuin ”naisen suurin nautinto rakkaudessa on tuottaa nautintoa miehelle” kuulostaisivat tyhmiltä, mutta Lihan värinän esiintyjät tulkitsevat ne naturalistisesti, vain hiukan tyylitellen. Jopa Victorin Elenalle tunnustama kostosuunnitelma – kehittyä maailman parhaaksi rakastajaksi, saada nainen rakastumaan itseensä ja hylätä tämä sitten – saadaan kuulostamaan viehättävältä.

Angela Molina ja Javier Bardem ansaitsevat erityiskiitoksen. Heidän vahva läsnäolonsa perustuu yhtä paljon tapaan, jolla Almodóvar käyttää hyväkseen heidän vakiintuneita tähtipersooniaan kuin heidän taitavaan näyttelijäntyöhönsä. Molina tunnetaan siitä, että hän esittää lahjakkaita alaluokkaisia naisia, joilla on yläluokkainen ulkonäkö. Almodóvar näyttää sädehtivän, nuorekkaan maalauksen hänestä täydessä flamencovarustuksessa muistutuksena siitä, millainen kaunotar hän on ollut Buñuelin (Tämä intohimon hämärä kohde), Gutierrez-Aragónin (La mitad del cielo) ja varsinkin Chavarrin (Las cosas del querer) elokuvissa. Kun hän pyytää Victorilta, ettei tämä jättäisi häntä, hänen kasvonsa – yhä kauniit kovasta valaistuksesta huolimatta – ovat hyvin koskettavat eivät vain, koska tiedämme, että kyseessä on henkilöhahmon viimeinen mahdollisuus rakkauteen, vaan koska olemme kokeneet hänen kanssaan niin paljon, ainakin valkokankaalla.

Bardem taas, varsinkin Bigas Lunan elokuvissa, on kasvanut perinteisen machokulttuurin vaarojen ilmentäjäksi uudessa Espanjassa. Osa hänen osasuorituksensa tehosta tässä perustuu siihen, että se muistuttaa meitä millainen yliannos testosteronia teki hänen esittämästään henkilöhahmosta ramman aisankannattajan elokuvassa Kultaiset munat. Tässäkin hänet nähdään rullatuolissa, ja taaskin hän saa maksaa hinnan siitä, että hän, kuten hänen t-paitansa ironisesti muistuttaa, on ollut ”100-prosenttinen eläin”.

Lihan värinä on monella tasolla onnistunut, mutta mise en scènen tiheä tekstuuri on erityisen herkullinen. Upea kohtaus, jossa Victor ja Elena pääsevät vihdoin nauttimaan seksistä, ja kamera liikkuu niin lähelle, että heidän vartalonsa muuttuvat liikkuvaksi abstraktioksi, kuin fyysinen nautinto olisi muuttunut metafyysiseksi rakkaudeksi, avautuu täysin ensi katsomalla. Niin varmaan myös jalkojen julkea käyttö symbolina (ne ovat usein korostetusti etualalla, joskus koko otoksen kehyksinä). Jotkin muut yhtä loistavat oivallukset eivät ehkä herätä huomiota ensikatsomalla: Elenan asunnon loisteliaan värikäs matto; tapa, jolla seppele reunustaa Claran kasvoja niin että hän näyttää kukkaismadonnalta; tapa jolla Davidia kuvataan epäterävien ristikoiden takaa ja selvästi erottuvien sateenkaarien edessä.

Lihan värinä lienee parasta Almodóvaria Naisia hermoromahduksen partaalla –teoksen jälkeen. Välillä valmistuneissa töissä on ollut upeita kohtauksia tai jaksoja, mutta Lihan värinä on täysipainoinen kokonaisuus, johdonmukainen tutkielma siitä, miten petos, syyllisyys, kosto, halu ja menetys liittyvät rakkauteen. Se on monitasoinen ja koskettava elokuva, joka on kaunista katsottavaa. Sen haluaa nähdä uudelleen.

– José Arroyon mukaan (Sight and Sound, May 1998) AA 8.2.2000