Baben ensimmäinen elokuva ylitti kaikkien odotukset, joten tuottajana toiminut George Miller sai jatko-osaan vapaat kädet ohjata itse kunnianhimoisemman seikkailun. Matkalla lammaspaimenkisoihin Babe emäntineen jää jatkolennolta. Hotellissa majoittuessaan possu ajautuu seikkailuun, jonka aikana tavataan paljon erikoisempia elikoita, kuten simpansseja ja orankeja. Edellistä osaa synkkäsävyisempi ja kriittisempi elokuva asettautuu vankasti puolustamaan eläinten oikeuksia.

***

Palkituksi lammaskoiraksi noussut porsas Babe matkustaa lentokoneella kisoihin alakuloisissa tunnelmissa, sillä isäntä Arthur Hoggett (James Cromwell) makaa sairastuvalla, ja matkalle lähtee hänen sijastaan emäntä Esme (Magda Szubanski). Lentoaseman väärinkäsityksen myötä kisakumppanit jäävät kuitenkin lennolta ja joutuvat majoittumaan suurkaupungin ainoaan kylliksi huokeaan hotelliin, joka ottaa eläimiä yöpyjiksi. Hotellin käytävillä Babe kuitenkin kaapataan uuden sirkusesityksen vetonaulaksi. Neuvokkaan possun on onnistuttava saamaan erilaiset eläimet tekemään yhteistyötä, jotta selviää kiipelistä takaisin omistajiensa luo.

Ensimmäinen Babe-elokuva (1995) oli ajaton ja sijoittui idylliselle farmille, joka tuntui katsojasta mukavan kotoisalta, vaikka elokuvassa jatkuvasti viitattiinkin siihen, että pääosaa eläimistä kasvatetaan yksinomaan syötäviksi. Ohjaaja George Miller ei kuitenkaan tee samanlaisia elokuvia kahta kertaa, joten Mad Max -sarjasta tulleen tavan mukaisesti elokuvan maailman suurpiirteet ovat muuttuneet elokuvien välillä. Babe 2:n suurkaupunki ei sekään ole selkeästi ajallistettavissa mihinkään tiettyyn aikakauteen, mutta se on silti selkeästi modernimpi kuin ykkösosan farmin maailma, jossa teollisesta eläintuotannosta ei ole tietoakaan. Ekspressionistinen suurkaupunki voi olla mikä vain ympäri maailman: maamerkkejä on Eiffel-tornista Vapaudenpatsaaseen ja Sydneyn oopperatalosta Hollywood-kylttiin (kenties kaupunki onkin Las Vegas, jossa kitschit jäljennökset näkyvät katukuvassa?).

Babe-sarjan tarkoituksena on osoittaa, miten tuotantoeläimilläkin on omat persoonansa, ja haaveensa, joihin ei kuulu päätyminen piittaamattomien ihmisten joulupöytään. Ensimmäisen Baben vaikutuksesta moni sen katsonut lapsi halusi kasvissyöjäksi, ja ihmispääosan James Cromwell alkoi suorastaan vegaaniksi. Voi toki kyseenalaistaa, pääsevätkö elokuvat näihin pointteihin vain vetämällä mutkia suoriksi inhimillistämisen avulla, mutta toisaalta on kieltämättä ristiriitaista, että luemme sankaripossujen seikkailuista lastenkirjoja tai katsomme elokuvia, ja haukkaamme vailla tunnontuskia kinkkuvoileipää päälle. Miller vie nyt eläintuotannon kyseenalaistamisen myös viihdealan puolelle, mikä huomioi vastaavan kaltaisen ristiriidan myös hänen omassa tekemisessään. Jos eläimillä on oma tahto kuten elokuvalla halutaan sanoa, millä oikeudella niitä sitten pakotetaan temppuihin kameran edessä?

Elokuvassa viihdebisneksen kuvastajana on ällöttävä klovni Floom (Mickey Rooney), jonka kiertävä sirkus käyttää apinoita tekemässä temppuja. Vaikka Floomin simpanssit joutuvat pitämään nöyryyttävän hölmöjä ihmisasuja päällään, niillä on vahva omanarvontunto ja ne kohtelevat ylimielisesti muita eläimiä. Kaupungissa eläinten välinen hierarkia on vielä farmia monimutkaisempaa. Mikään eläin ei varsinaisesti kuulu paikalle, mutta kukin koettaa parhaansa päsmäröidä tiensä mahdollisimman korkealle. Eläinhahmoilla voidaan siis heijastaa satiirisesti myös ihmisten arkista maailmaa, jossa yhteistyön sijaan otetaan luonnollisena jatkuva kilpailuasetelma.

Erittäin suositun ensimmäisen osan jälkeen Baben jatko-osalle oli kovat odotukset, ja possu tuotteistettiin amerikkalaiseen tyyliin kokonaiseksi tuotekatalogiksi. Kuitenkin kalliimpi ja isompi jatko osoittautui keväällä 1998 isoksi flopiksi, joka jäi kilpailevien perhe-elokuvien, kuten Pixarin Ötökän elämän ja DreamWorksin Egyptin prinssin, jalkoihin. Selvittelyä siitä, miten näin pääsi käymään, on käyty siitä asti. Myös kriitikoiden palaute elokuvalle oli aikanaan moittivan puoleista, Suomessakin, jossa ensimmäinen Babe oli ihailtu 400 000 katsojan hitti.

Oleellisimpana syypäänä on pidetty Millerin elokuvan synkkyyttä, jossa eläimet ovat jatkuvasti aidossa vaarassa, ja osa eläinstunteista näyttää kivuliailta, esimerkiksi koiran takertuessa hihnaansa. Samat ansiot, jotka ohjaajan Mad Max -elokuvien toimintakohtauksille annetaan, eivät päde, kun kyseessä ovat eläinnäyttelijät. Eläimiä ei aidosti satutettu elokuvaa kuvattaessa. Millerin ohjaksissa kameran huikea dynaamisuus ja leikkauksen selkeys kaikessa vauhdissaan todistaa ohjaajan suvereeniutta takaa-ajojen mestarina tässäkin tapauksessa.

– Paavo Ihalainen