Nuori lääkäri sivuutetaan tärkeästä sydänleikkauksesta vanhemman kollegan tieltä, mikä saa kirurgin kyseenalaistamaan uraansa ja elämäänsä. Eksistentiaalinen kriisi ajaa hänet vaeltamaan intellektuellien keskustelusta elokuvanäytökseen ja lopulta takaisin juurilleen kotikyläänsä. Jancsó saa jopa leikkaussalien klaustrofobiset seinät näyttämään visuaalisilta liikkuvan kameran ja graafisen mustavalkokuvauksen avulla.

***

Mikós Jancsó on uuden unkarilaisen elokuvan tunnetuin ja myös kiistellyin nimi, jonka toinen pitkä elokuva Cantata merkitsi lähtölaukausta unkarilaisen elokuvan maineikkaalle 1960-luvulle. Lakia, kansatiedettä ja taidehistoriaa ja nelisenkymmentä lyhytelokuvaa ennen pitkiä elokuviaan ohjanneen Jancsón teos rakentuu asetelmista, jotka ulkoisesti voisivat olla Antonionin elokuvista: intellektuellin kriisi, jossa menneisyyden painolastista pyritään irti ja etsintä saa ulkoisen muodon matkana maalle, kotiseudulle. Päähenkilö on ammatiltaan kirurgi: elokuvassa on jakso, jossa tunkeudutaan ihmissydämeen – ja heti tämän jälkeen seuraa siirtymä maalle, pitkä kuva, joka ensimmäistä kertaa paljastaa pian maailman kuulun ”Jancsón maiseman”, laakean taivaanrantaan saakka ulottuvan pustan.

Siirtymä on koettavissa miltei vertauskuvallisena: tunkeuduttuaan ihmisen sisään Jancsó ei enää koskaan kiinnitä huomiota perinteisen psykologian juonielokuvan vaatimuksiin. Hänen tyylinsä on modernin elokuvan omaperäisimpiä. Teokset koostuvat yleensä noin kymmenen minuutin mittaisista otoksista, jotka muistuttavat kollektiivista balettia ja tallettavat yleensä siirtymiä vallanpitäjien ja alistettujen suhteissa, usein väkivaltaisessa muodossa. Mestarillisesti hallittu tekniikka ei merkitse teknistä masterointia, vaan on luonnollinen seuraus ohjaajan historiallisesta näkemyksestä, sen paineesta muotoutunut. Jancsóa on usein syytetty abstraktien elokuvien tekemisestä tai itsensä toistamisesta. Kuitenkin hän on ennen muuta konkreettisesti historiallisia olosuhteita käsittelevä ohjaaja (abstraktisuuden vaaraa on korkeintaan muutamissa Italiassa valmistuneissa töissä, joissa hän ei saa yhtäläistä kokemuksellista tuntumaa materiaaleihinsa). Välttämällä ylijärkeiltyjä, psykologisoituja vakioratkaisuja Janscó luo realistisempaa elokuvaa kuin yleensä yksityiskohtiin ja jäljentämistekniikan lumoihin jääneet kopioijat.

– Peter von Baghin ”Elokuvan historiasta” (1975)

”Cantatan alkuperäinen nimi tarkoittaa ”Sitoa ja päästää”.  Mitä se tarkasti sitten merkitsee? Epäilemättä vanhojen solmujen avaamista ja uusien sitomista. Jancsó kuvaa intellektuellin, kirurgin kriisiä niin tavattoman syvällisesti ja näkemyksellisesti että sitä voi verrata vain Mihail Rommin tiedemieskuvauksen Vuoden yhdeksän päivää…” (Uga Casiraghi).

Solmu, joka elokuvan 32-vuotiaan kirurgin on määrä avata, on hyvin merkittävää laatua. Sosialismin ansiosta hänen elämänsä ja uransa ovat sujuneet aivan kitkattomasti. Vaikka hän on talonpoikaista juurta ja siksi etuoikeutetussa asemassa, niin juuri etuoikeutetun aseman synnyttämä itsepetos on saanut hänet omaksumaan epäinhimillisen kaavamaisen asenteen. Hän on lukinnut itsensä kehään, joka eristää hänet ja estää häntä ymmärtämästä todellisuutta syvällisemmin. Stalinin aikana koulutettuna tiedemiehenä ja kommunistina hän tuntee oppineensa liian vähän muilta ihmisiltä. On hieno idea, että tämä kriisi liitetään hänen omaan työhönsä: se ei pelkästään herätä hänen tietoisuuttaan, vaan järkyttää myös hänen uskoaan omiin kykyihinsä kirurgina… Ja Jancsó vie hänet vaikealle, kriittiselle matkalle etsimään uudelleen omaa lapsuuttaan.

– István Nomaskürtyn teoksesta ”Word and Image, History of the Hungarian Cinema” (1974)