VETEEN PIIRRETTY VIIVA (1998)

Täältä ikuisuuteen -kirjan jatko-osaan perustuva elokuva kertoo Tyynenmeren saarella toisessa maailmansodassa taistelleista miehistä. Malickia ei kiinnosta aivoton räiskintä, vaikka jännitystä ja toimintaa elokuvasta löytyykin. Seitsemän Oscar-ehdokkuutta saanut elokuva keskittyy kuvaamaan, kuinka joukko miehiä lähentyy toisiaan paikassa, jossa yhdistyvät taivas ja helvetti.

***

Terrence Malickin elokuvaan The Thin Red Line – kehnohko suomennos oli Veteen piirretty viiva –  kohdistuivat suuret odotukset, sillä monien mielestä ohjaajan aiemmat elokuvat Badlands (1978) ja Days of Heaven (1978) kuuluvat taidelajin ehdottomiin huippuihin.

Kyse on sotaelokuvasta, jonka hienoutta harva kiistää, mutta jonka epätäydellisyys askarruttaa monia. Mahdollisen juonen kehittely liittyy tavallisten Yhdysvaltain merijalkaväen käymiin toisen maailmansodan ratkaisutaisteluihin Tyynen Meren Guadalcanalilla. Sotilaiden on saarelle maihin noustuaan vallattava kukkula, jonka merkitys vertautuu sen numerolla 210 määriteltyyn nimeen – sama vertaus löytyy myös Matti Kassilan Sissit-elokuvan Pallikukkulassa. Yhden kukkulan valtaaminen johtaa toiseen taisteluun ja lopulta verilöylyyn japanilaisten puolustajien (ja miehittäjien) jäätyä tappiolle julman käsirysyn lopuksi.

Elokuva alkaa paratiisinomaisella kuvauksella saaresta, jossa alkuperäisasukkaat viettävät näennäisen idyllistä elämäänsä. Paikalla oleskelevat sotilaskarkurit noudetaan kuitenkin laivaan. Sieltä heidät toimitetaan taisteluihin, joissa yksilöillä ei enää ole merkitystä. Sota on organisoitua vallan käyttöä, jossa henkensä uhalla toteutettavan käskyn ”oikeuden” määrittelee asema (ja siihen liittyvä taktinen ja strateginen tietämys) armeijan hierarkiassa. Inhimillisille tekijöille ei jää sijaa, mikä korostuu taistelukuvauksissa: katsoja ei tiedä, kuka katsoo, kuka ajattelee, kuka toimii, kuka kukin on kaikista muista, esimerkiksi miksi-kysymyksistä nyt puhumattakaan. Hidasteiden ja ajattelun tuomien katkosten takaa paljastuu taistelun monimutkainen realismi: se avautuu – jos avautuu – useimmiten vasta jälkeenpäin. Malickin realismi ei ole kliseiden toistamista. Monet tapahtumasarjat päättyvät toisin kuin arvelisi, minkä katsoja kerta toisensa jälkeen saa huomata. Elokuva ei ole ennalta-arvattava, ja juuri se antaa tilaa tulkinnoille. Ja niitä totta vie tarvitaan, sillä mitkään kuvat, äänet tai ajatuksenjuoksut tai esitellyt persoonallisuudet tässä elokuvassa eivät ole helppoja suupaloja herpaantumattomallekaan katsojalle.

Malick vieraannuttaa katsojaansa Hollywood-ajattelusta monin tavoin: sisäisten monologien esiin tuomilla ajatuksilla, mystisillä kuvaleikittelyillä jotka symbolisesti kattavat elämän haurauden ja taistelutilanteiden kulisseina toimivien maisemien uskomattoman kauneuden, ja hitailla jaksoilla. Näyttelijäkaarti on tunnettua, Sean Penn ja Nick Nolte ovat loistava esimerkki perinteisemmästä castingistä, mutta mukana on karrikoiduissa pikkuosissa monta Hollywood-tähteä epätyypillisissä rooleissa.

Ne jotka ovat jo puutuneet viime vuosien ”pitkiin elokuviin” muistanevat, että ohjaaja leikkasi kuuden tunnin filminsä lähes puoleen. Toivottavasti myös pitkä versio tulee joskus julkisuuteen.

– Eri lähteistä katsottua täydennellen Jari Sedergren 6.2.2007