Tanskalaisen, askeettiseen ja autenttiseen elokuvantekoon pohjautuneen Dogma 95 -liikkeen kärki
teos oli Thomas Vinterbergin sysimusta draamakomedia. Patriarkan syntymäpäiväjuhlilla kulissit murtuvat synkkien ja shokeeraavien perhesalaisuuksien paljastuessa. Moninkertaisesti palkittu teos sovitettiin myös oopperaksi, joka nähtiin Helsingissä keväällä 2026.

***

Thomas Vinterbergin Juhlat on yksi Dogma 95 -elokuvista, eli sen ohjaaja oli yksi muutamasta nuoresta tanskalaisohjaajasta, jotka 1995 allekirjoittivat Lars von Trierin johdolla manifestin kaupallisen elokuvan illusionismia vastaan. Puhtaamman ja aidomman elokuvanteon ihanteiksi he asettivat mm. käsivarakuvauksen, paikanpäälläkuvauksen, aidon valon käytön (ei siis lisävaloja)  ja suoran äänityksen. Julistuksessa on vähintäänkin reilusti yli puolet vitsiä tai postmodernia ironiaa. Lähimmäksi ihanteiden toteutumista tulee ehkä veljeskunnan suurmestari Lars von Trierin Idiootit (1998), mutta selvää on, että dogmeista kyllä joustetaan kun tilanne niin vaatii. Juhlat on kyllä toteutukseltaan rosoinen, videolle kuvattu (Vinterbergille ilmoitettiin, että jos hän haluaa kuvata 35 mm:n filmille olisi varaa vain kolmeen näyttelijään; mutta hän tarvitsi noin 50). Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tyylillä pyrittäisi saamaan aikaan voimakasta vaikutusta katsojaan.

Dogmistit eivät ole juuri puhuneet leikkauksesta, mikä käsivarakuvaukseen yhdistettynä onkin ehkä liikkeen selkein kutakuinkin yhteinen ja selkeästi erottuva tyylipiirre. Se mahdollistaa heille hyvin vapaan ajan ja tilan käsittelyn, mitä parhaimmillaan on luonut edellytykset myös henkilöiden ja heidän sieluntilojensa syvätarkkaan tutkiskeluun. Selvää on myöskin, että tekniset rajoitukset, vaikkapa itseaiheutetut, saattavat toimia inspiraation lähteinä pakottaessaan etsimään uudenlaisia toteutustapoja.

Juhlat kertoo suurista sukujuhlista ylempään porvaristoon kuuluvassa perheessä. Mukaan tulee kutsumattomana vieraana perheen musta lammas Michael perheineen. Hän on muutamaa kuukautta aiemmin suututtanut vanhempansa jättämällä tulematta siskonsa Lindan hautajaisiin. Linda on tehnyt itsemurhan ja elokuvan dramaattiset kliimaksit liittyvät Lindan ja perheen muiden lapsien lapsuudentraumojen paljastamiseen juhlapäivällisillä. Suvun komea julkisivu töhritään perinpohjaisesti. Lisä potkua tälle antaa mm. Michaelin rasistinen provokaatio antropologisiskonsa Helenen mustaa miesystävää kohtaan.

Perhejuhlat synnyttävät tilanteen, jossa jokainen henkilö, jokainen ihmissuhde näyttäytyy osana kaoottista roolipeliä tai näytelmää, jonka kulisseja aletaan yllättäen vetää alas ikään kuin se voisi poistaa henkisen pahoinvoinnin tunteen. Ja ehkä jonkinlainen puhdistautuminen saadaankin aikaan. Mutta perimmiltään tuskin kukaan tietää mihin pyrkii tai miksi toimii niin kuin toimii. Jotta intensiteetti ei pääsisi laskemaan, palvelusväki, jolla on omat intressinsä perheen kohtaloihin, ottavat talteen kaikki autonavaimet, niin että kukaan ei pääse lähtemään perheen omistamasta syrjäisestä loistohotellista.

Vinterbergin käyttämä kameratekniikka sopii erinomaisesti kertomaan tarinaa, jossa pureudutaan tabuihin ja eri tasoilla tukahdutettuihin muistoihin. Heittelehtivät kameran ja rakeisen kuvanlaadun synnyttämät assosiaation dokumentaariseen ja jopa antropologiseen elokuvaan vahvistavat tätä vaikutelmaa. Usein kamera seuraa henkilöitä hellittämättä ja ikään kuin auttaa tunkeutumaan asioiden salattuun ytimeen. Vinterbergin kuvauksen mukaan kuvaaja Anthony Dod Mantle kulki pienen kameransa kanssa näyttelijöiden parissa kuin yksi heistä, välillä ryömien kuin koira heidän väliinsä. Joskus taas näyttelijät itse pitelivät kameroita. Kaikkea tätä vaikeutti vielä huomattavasti se, että ääni piti kuvata suoraan.

— HB 3.10.2000. Lähteitä: ”The Big Tease” (Vinterbergin haastattelu), Sight & Sound, February 1999