Leipää, rakkautta ja unelmia -menestyskomedia synnytti kokonaisen elokuvasarjan ja Lollo uusi roolinsa ensimmäisessä jatko-osassa. Pienessä italialaiskylässä ihmissuhdesotkut laukeavat ja maalaistyttö Marian kihlaus joutuu koetukselle, kun sulhanen määrätään komennukselle kaukaiselle paikkakunnalle kuukausiksi. Maria palkataan De Sican esittämän marsalkan kotiapulaiseksi ja kyläyhteisö ryhtyy juoruilemaan kaksikon välisestä suhteesta…

***

Luigi Comencinin ohjaama Leipää, rakkautta ja unelmia (Pane, amore e fantasia, 1953) oli niin suosittu, että elokuvasta kasvoi samankaltaisten romanttiskoomisten kertomusten trilogia: Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta (Pane, amore e gelosia, 1954) ja Vaarallinen leski (Pane, amore e…, 1955). Trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat Comencinin ohjaamia ja niitä tähdittävät Vittorio de Sica ja Gina Lollobrigida, kun taas viimeinen on Dino Risin ohjaama ja siinä Lollobrigidan korvaa Sophia Loren. Trilogian keskimmäisessä osassa Rakkauden huumaa ja mustasukkaisuutta de Sica ja Lollobrigida toistavat ensimmäisen osan roolinsa: de Sica marsalkka Antonio Carotenutona, Lollobrigida maalaistyttö Mariana.

Elokuvan alussa Marian kanssa trilogian ensimmäisessä osassa kihlautunut Pietro Stelluti (Roberto Risso) joutuu lähtemään kotikylästään, minkä takia hän pyytää marsalkkaa pitämään huolta Mariasta. Vastentahtoinen Maria ryhtyy marsalkan uudeksi apulaiseksi, koska marsalkan oma taloudenhoitaja on sairaana. Marian ja marsalkan yhteiselo johtaa kuitenkin pian huhuihin ja mustasukkaisuuteen.

”Pane, amore e” -trilogian molemmat ohjaajat, Comencini ja Risi, tunnetaan ”vaaleanpunaiseksi neorealismiksi” (neorealismo rosa) kutsutun tyylisuuntauksen edustajina. Termillä viitataan toisen maailmansodan jälkeen syntyneen, vakavaksi ja yhteiskunnalliseksi mielletyn, italialaisen neorealismin kaupallisempaan jatkeeseen, jossa neorealistinen estetiikka sekoittuu kepeisiin ja sentimentaalisiin romanttiskoomisiin tarinoihin. ”Kun otetaan huomioon silloinen taloudellinen ja poliittinen tilanne, samoin kuin yleisön pysyvä halu nähdä commedia all’italianaa,” elokuvahistorioitsija Peter Bondanella kirjoittaa, ”ei ollut mikään ihme, että neorealismiin syntyi koominen juonne – neorealismo rosa – joka sai osakseen suuren yleisön suosion yhtä ennustettavasti kuin vasemmistolaisten kriitikkojen hyökkäyksenkin.” Kritiikki – ja kenties myös jossain määrin suosio – johtui ainakin osittain siitä, että vaaleanpunaisen neorealismin teokset ”käsittelivät”, Bondanellan sanoin, ”kysymystä köyhyydestä koomisella tavalla”. Elokuvatutkija Rémi Fournier Lanzoni pitääkin tyylisuuntauksen keskeisenä piirteenä ”välinpitämättömyyttä (qualunquismo)”, jossa yhteiskunnalliset ongelmat haihtuvat osaksi triviaalia taustaa.

Vaaleanpunaisen neorealismin keskeisimpänä teoksena on usein pidetty Renato Castellanin Kahdella pennillä toiveita -elokuvaa (Due soldi di speranza, 1952), mutta Italian ulkopuolella tunnetuimmat teokset lienevät juuri ”Pane, amore e” -elokuvat, eittämättä kuuluisten näyttelijöiden ansiosta. Kuuluisten ammattinäyttelijöiden läsnäolo asettaakin elokuvat selvimmin poikkiteloin neorealismin perinteen kanssa, sillä neorealistisille elokuville oli tyypillistä paitsi aitojen kuvauspaikkojen niin myös amatöörinäyttelijöiden käyttö. Trilogian elokuvat tuovatkin monelle ehkä enemmän mieleen italialaisen komediaperinteen kuin neorealismin. Bondanellalle vaaleanpunaisen neorealismin teosten ”merkitys oli suuri luotaessa kansainvälistä yleisöä commedia all’italianalle, joka on pysynyt Italian elokuvateollisuuden päätuotteena aina nykypäivään asti” (huom. kirjoitettu vuonna 1983). Myös Lanzoni näkee ”vaaleanpunaisen neorealismin” pikemminkin italialaisen elokuvakomedian jatkeena kuin reaktiona neorealismiin. ”Itseasiassa,” Lanzoni kirjoittaa, ”vaaleanpunaisen neorealismin ei ollut koskaan tarkoitus rikkoa neorealismia; päinvastoin, se oli oikeastaan looginen kehityskulku lajityypille, joka ei koskaan kyennyt kokemaan kriittistä menestystä.”

Lähteitä: Bondanella, P.: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään (1993, Suomen elokuva-arkisto, suom. E. Anttila); Lanzoni, R. F.: Comedy Italian Style: The Golden Age of Italian Film Comedies (2008, Continuum)

– Ilpo Hirvonen 12.7.2024