CENTRAL STATION (1998)

Brasilian kansainvälisesti tunnetuimpiin ohjaajiin kuuluvan Walter Sallesin kaunis mutta surumielinen Central Station kertoo tunteikkaan tarinan entisestä opettajasta, joka kirjoittaa lukutaidottomien puolesta kirjeitä, ja pojasta, jonka äiti on juuri kuollut. Yhdessä he matkaavat etsimään pojan isää, jota kumpikaan ei ole koskaan tavannut.

***

1990-luvulla brasilialainen elokuva eli historiansa ehkä pahinta kriisiä. Korruptoituneen presidentin, Collor de Mellon, valtakaudella elokuvien tuotantotuki lakkautettiin ja kotimaisten elokuvien verohelpotukset poistettiin. Walter Sallesin Central Station merkitsi käännekohtaa. Elokuva oli taloudellinen ja taiteellinen menestys kansainvälisesti. Kotimaassaan se rikkoi katsojaennätyksiä kiiveten jopa samaan aikaan ensi-iltaan tuleen Titanicin (1997) ohi.

Central Station viittaa elokuvan alkupuolta hallitsevaan Rio de Janeiron päärautatieasemaan, jossa miljoonakaupunkiin saapuvat ja siltä pois pyrkivät risteilevät katkeamattomana massana. Aseman on entisen opettajan, Doran, työpaikka. Hän ansaitsee elantonsa kirjoittamalla kirjeitä luku- ja kirjoitustaidottomille. Eräänä päivänä asiakas, jonka kirjeen hän on juuri kirjoittanut, kuolee liikenneonnettomuudessa. Mukana olleesta pojasta, yhdeksänvuotiaasta Josuésta tulee orpo silmänräpäyksessä. Dora näkee pojassa ensin lisätienestin mahdollisuuden, mutta lopulta he lähtevät yhdessä etsimään Josuén isää kaukaa Brasilian maaseudulta. Matka käy kohti köyhää Koillis-Brasiliaa, samaa seutua, jossa ohjaajan Behind the Sun -elokuvakin (2001) tapahtuu.

Tarinassa on monia aineksia, jotka selittävät elokuvan laajaa kansainvälistä suosiota. Nuori päähenkilö, äidin kuolema sekä Doran (tunnettu teatterinäyttelijä Fernanda Montenegro) ja Josuén suhteen kehittyminen ovat universaalisti toimivia tarinaelementtejä, joiden emotionaalinen vetoavuus on suuri. Lisäksi matka ja isän etsintä ovat samanaikaisesti sekä realistisia että myyttisiä teemoja, jotka avaavat elokuvalle monia tulkintatapoja.

Central Station sivuaa Rion suurkaupunkia vaivaavaa katulapsiongelmaa, jota Hector Babenco kuvasi kirpaisevasti elokuvassaan Pixote – heikomman laki (1981). Sen raaka realismi ja kyynisyys on pehmennetty, mutta ei tyystin poissa myöskään Sallesin elokuvasta. Josué on lähellä joutua kauppatavaraksi. Elokuva jakautuu selkeästi kahteen osaan. Rautatieasema edustaa kaupunkia sekä modernia Brasiliaa ja sen epäonnistumista sosiaalisen hyvinvoinnin luomisessa. Asema pulppuaa kyynistä ja välinpitämätöntä mielentilaa, jossa kaikki on kauppatavaraa, jopa lapset ja henkilökohtaiset kirjeet. Ohjaaja mukaan asema/Brasilia on ”lähes darwinistinen tila, jossa vain voimakkaimmat selviävät”. Matka maaseudulle on monessa suhteessa tämän vastakohta. Maaseutu nähdään paikkana, jossa henkilöt ovat kiintyneet asuinpaikkaansa ja jossa perhesuhteilla ja yhteisöllisyydellä on vielä merkitystä ja pysyvyyttä. Vastakkainasettelun ja henkilöiden myötä elokuva esittää romanttisen vision Brasiliasta, jossa ratkaisu ongelmiin on paluussa traditionaaliselle maaseudulle ja todelliseen tai symboliseen perheyhteyteen.

Salles tuntee hyvin oman maansa ja kansainvälisen elokuvan historian. Diplomaatin poikana hän asui nuorena Euroopassa ja pystyi perehtymään hyvin Italian neorealismiin ja Ranskan uuteen aaltoon. Brasilian 60-luvulla syntyneelle uudelle aallolle, Cinema Novolle, maaseutuaiheet olivat myös läheisiä. Avoimen poliittinen liike dokumentoi ja kommentoi maan köyhyyttä, korruptoituneisuutta ja alikehittyneisyyttä. Salles liikkuu samalla maaperällä, mutta lähestymistapa on toinen. Central Station ei ole avoimen poliittinen eikä realistisuudella ja pessimistisyydellä shokeeraava kuten Babencon Pixote. Salles toki antaa viitteitä laajoista yhteiskunnallisista ongelmista, mutta ei tarjoa niille selkeitä ratkaisuja vaan tukeutuu yksilönäkökulmaan ja romanttiseen optimismiin. Henkilökohtaiset ratkaisut muuttavat ainakin yksilön – elokuvassa Doran – ja ehkä hänen lähipiirinsäkin elämää. Massojen poliittisuudesta on siirrytty henkilökohtaisen poliittisuuteen.