ILOSIA AIKOJA, MIELENSÄPAHOITTAJA (2018)
Ensimmäinen kirjailija Tuomas Kyrön luoman Mielensäpahoittajan hahmon ympärille rakentuva ja Dome Karukosken ohjaama elokuva ilmestyi neljä vuotta ennen kuin lähes kokonaan eri porukalla aikaansaatu Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja tuotiin elokuvateattereihin elokuussa 2018. Toisella kierroksella elokuvan puikkoihin asettautui varmaotteiseksi komediaohjaajaksi kehittynyt Tiina Lymi.
Päähenkilöksi valikoitui Antti Litjan sijaan toinen suomalainen monissa liemissä keitetty veteraaninäyttelijä Heikki Kinnunen, joka soveltui jo näyttelijämenneisyydeltään konservatiivisen ja verkkaisesti askeltavien maahenkisten ”totuuksien” laukojaksi ja suomalaisiksi miellettyjen kliseiden sanallistajaksi ja murahtelijaksi. Näin vahvan tyypittelyn rinnalla ne muutkaan tyypit eivät tunnu yliampuvilta, vaikka kierrosmittari lajille tyypillisesti kulkeekin pitkin matkaa punaisella.
Ohjaustyyli muuttui vaihdoksessa paljon. Lymin rakenteelliset ja visuaaliset valinnat ovat selkeitä, tavoitteena perusvarma työskentely kerronnallisuuden ehdoilla. Kokonaisuutta voi tässä mielessä pitää hyvin onnistuneena: ellei nyt satu suorastaan vihaamaan päähahmon asemointia maailmassa – sanottakoon, että uskon kyllä tällaisiakin ihmisiä olevan paljon – elokuvaa voi hyvin pitää hauskana, mitä kokonaisuuden hyvä rytmi alleviivaa. Draaman jänne on yhtenäisempi kuin ensimmäisessä mielensäpahoittajaelokuvassa, mikä selittyy helpoimmin sillä, että uusi elokuva perustuu romaaniin, kun aiemman taustalla oli joukko novelleja.
Elokuvan tarinassa Mielensäpahoittaja on päättänyt kuolla, koska kaikki on jo tehty. Sanalla sanoen lesken elämästä on kadonnut tarkoitus. Mutta kun Mielensäpahoittaja höylää itselleen arkkua, paikalle ryöpsähtää lapsenlapsi, 17-vuotias Sofia, joka on nuoresta iästä huolimatta suurten valintojen äärellä. Sofia etsiytyy eräänlaisella pakomatkallaan kaikesta huolimatta perusturvallisen isoisän luokse. Heidän välissään oleva sukupolvi on jo siirtynyt pois Mielensäpahoittajan elämänpiiristä kansainvälisiin seurapiireihin, jonka he toivovat imaisevan myös tarmokkaan, eteenpäin pyrkivän nykynuoren.
Sattumoisin kuitenkin käy niin, että ennalta suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Asiaa setviessä eri sukupolvien väliset jännitteet saavat monenlaisia muotoja – hyvässä ja pahassa.
– Jari Sedergren 2019