PIKKU NAISIA (1994)

Lukuisista Pikku naisia -filmatisoinneista hurmaavin on Gillian Armstrongin ohjaus vuodelta 1994. Se herättää henkiin romaanin lämmön ja haikeuden tuoden Marchin sisarusten tarinaan feministisen näkökulman. Kaikki on kohdallaan lavastuksesta musiikkiin ja näyttelijät erinomaisia, keskiössä Winona Ryderin rakastettava Jo.

***

Louisa May Alcottin romaani ”Pikku naisia” kuuluu niihin teoksiin, jotka joka tyttö on lukenut. Jos ei ole, se on syytä ottaa luettavaksi, eikä tämä kehotus ole sukupuolesta kiinni. Gillian Armstrong (My Brilliant Career, High Tide) on ohjaajana valinnut katsojan onneksi raskaamman tien: se ei typistä tarinaa hollywoodilaisen perhemallin mukaiseksi. Tässä elokuvassa päätökset tehdään valinnoilla ja juuri ne rajaavat elämän sitten niin kapoisaksi kuin se joskus tuntuu. Hollywoodista ei muistuta myöskään elokuvan tempo: rauhallinen ja elegantti on jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet.

Tarina alkaa Massachusettsin Concordissa sisällissodan talvena 1960-luvulla: Marchin perheen isä on sotimassa. Pula ja puute vaivaavat, mutta elämä kitkuttaa eteenpäin: omasta kokista ei tarvitse luopua.

Perheen tyttäret tulevat katsojalle tutuksi vähän kerrallaan, aistimme helposti heidän persoonallisuutensa ja keskinäiset suhteensa. Winona Ryder näyttelee Jo-tytärtä, joka haluaa tulla (ja tuleekin) kirjailijaksi ja järjestää näytelmiä, joissa kaikilla on rooli – pienen romanssinpoikasen vuoksi myös naapurin Lauriella (Christian Bale). Vanhin sisar Meg (Trini Alvarado) on viisas, nuorin Amy (Kirsten Dunst, Samantha Mathis) päämäärätietoinen miljonäärinjahtaaja ja pieni Beth (Claire Danes) sairaalloinen ja siksi surkuteltava. Tytärten äiti (Susan Sarandon) onnistuu olemaan aikaansa edellä: selvä feministi, joka arvostaa pään ja terveen mielen rohkeaa toimintaa enemmän kuin ulkoista pinnallista elämää ja ajan myötä kuitenkin hiipuvaa kauneutta.

Toimintaa ei juuri tarvita, vaan keskustelut, naisten ja nuorten naisten toiveet, uskomukset, unelmat ja avioliittoon johtavat kohtalot ovat etualalla niin kotiympäristössä kuin myöhemmissäkin elämänvaiheissa monien 1800-luvun romaanien tapaan. Kysymykset avioliitosta, omasta kodista ja omien unelmien toteuttamisen välttämättömyydestä ovat toki aina ajankohtaisia.

Elokuvassa näyttelijöiden yhteispeli sujuu suorastaan loisteliaasti eikä tässä elokuvassa historialliset käytösanakronismit vaivaa samassa määrin kuin niin monissa Hollywoodin historiallisissa pukudraamoissa.

– Jari Sedergren 28.12.2003