KOHTALOKAS LAITURI (1953)

Hollywood-romanssi ja neorealismi kohtaavat toisensa Rooman päärautatieasemalle sijoittuvassa lemmenraamassa. Jennifer Jonesin ja Montgomery Cliftin tähdittämässä elokuvassa naimissa oleva amerikkalaisnainen on päättänyt lopettaa suhteensa italialaiseen nuorukaiseen. Neorealismista muistuttavat ympärillä elävä suurkaupungin asema ja sen muut ihmiskohtalot.

***

Kohtalokkaan laiturin tuotannolliset olosuhteet – amerikkalainen rahoitus ja tähdet, Montgomery Clift ja Jennifer Jones – käänsivät toteutuksen väistämättä kompromissiksi neorealismin vaatimusten ja niiden näkemysten välillä, joita amerikkalaisilla oli rakkauselokuvasta. Tuottaja Selznick halusi epäilemättä tehdä ”italialaisen elokuvan”, jossa olisivat läsnä neorealismin ulkoiset tunnusmerkit, mutta amerikkalaiselle yleisölle sopivassa muodossa, ja rouva Zelnickin oli italialainen: rakastavaisten pakollinen ero oli siinä nähty yhteiskunnallisena välttämättömyytenä, syynä avioeron mahdottomuus Italiassa. On totta, että amerikkalaisten silmissä tällaisella asetelmalla ei olisi paljon mieltä. Niinpä Zavattinin dialogista ei jäänyt paljoa jäljelle sen jälkeen, kun Truman Capote liittyi italialaiseen käsikirjoitusryhmään – elokuvan vuoropuhelu on hänen käsialaansa. Elokuva ikään kuin tempoo kahden vastakkaisen pyrkimyksen välillä: toisaalta on neorealistinen yritys kuvata yksityiskohtaisesti suuren roomalaisen aseman elämää kello seitsemältä illalla, toisaalta yritys supistaa tämä yhteiskunnallinen elementti pelkäksi kulissiksi, jonka rooli epäilemättä on aktiivinen mutta viime kädessä alistettu sentimentaaliselle rakkaustarinalle ja kahden amerikkalaistähden valovoimalle. Mutta André Bazin, joka näin määritteli elokuvan luonteen, lisää: ”Sen jälkeen, kun tämä ristiriita Kohtalokkaan laiturin sisällä on todettu, olisi syvästi epäoikeudenmukaista pitää elokuvaa keskinkertaisena tai epäonnistuneena. Sitä leimaa alusta loppuun saakka tyylikäs ja vaivaton ohjaus, kaikessa herkkyydessään elegantti ote, josta kaiken aikaa tunnistaa suuren ohjaajan käsialan.”

Varmasti Kohtalokas laituri on suuren ohjaajan teos, mutta ei sen enempää: taitavuus on siinä korvannut vakaumuksellisuuden, ja luultavasti se on ollut ainoa keino pelastaa elokuva, jonka yhteistuotannon vaatimukset vääristivät alusta pitäen. Varmasti tarvittiin De Sican lahjakkuutta jotta ytimiltään rujoista aineksista syntyisi näinkin mukiinmenevä elokuva.

Patrice G. Hovald on korostanut elokuvan dramaattisen rakenteen klassisuutta: ”Siinä vallitsee ajan, paikan ja toiminnan ykseys, tapahtumat on sijoitettu yhteen ainoaan ympäristöön ja käsiteltävänä on vain yksi teema.” Henri Agel on puolestaan nähnyt Kohtalokkaan laiturin luonteenomaisena piirteenä ajan ja intohimon vastakohtaisuuden: ”Aika on kehitystä, eteenpäin menoa, johon kuuluu tietty järjestys, tasapaino. Intohimo taas on olennaisesti anarkistista, räjähtävää.” Se on yhteen sovittamaton keston kansa, koska se voi ilmaista ja tyydyttää itseään vain kriiseissä… Heti kun se asettuu ajalliseen järjestykseen, se hajoaa, katoaa ja tekee tilaa toisille tunteille. Intohimo saattaa olla tuhoavaa tai rakentavaa, mutta aina se on katoavaista, hetkeen, ei kestoon sidottua.

– Pierre Leprohon (teoksesta ”Vittorio De Sica”, 1966)