DIE NIBELUNGEN II: KRIEMHILDIN KOSTO (1924)

Mykkäelokuvat eivät alkujaan olleet koskaan täysin mustavalkoisia, vaan filmit oli värisävytetty tinttaukseksi ja toonaukseksi kutsuttujen menetelmien avulla. V:n 2010 restauraatio Fritz Langin klassisesta kansalliseeposfilmatisoinnista herättää henkiin vuosisadan takaisen tekniikan: kopion värimaailma ei ainoastaan jäljittele tinttausta vaan on faktuaalisesti valmistettu tintaten.

A film from the holdings of the Friedrich-Wilhelm-Murnau-Stiftung (www.murnau-stiftung.de) in Wiesbaden

***

Keskiaikaisen legendan majesteetillinen syke hallitsee Fritz Langin mahtavaa kaksiosaista Nibelungen-elokuvaa. Sen käsikirjoituksen laati ohjaajan vaimo Thea von Harbou suoraan ikivanhoista taruista ammentaen, Richard Wagnerin tulkintoihin turvautumatta. Siegfriedin kuoleman käynnistyessä olemme tutkimusmatkalla aikojen alkuhämäriin, jossa menninkäiset, lohikäärmeet, amatsonit ja hunnit myllertävät. Siegfried surmaa viattoman lohikäärmeen, kukistaa kaksitoista kuningasta, anastaa Nibelungien aarteen ja nai kauniin Kriemhildin. Tapahtumat etenevät kuin valtava virta. Tyypillinen Lang-efekti kehittyy tässä elokuvassa täyteen voimaansa: lähikuva, joka painaa merkityksensä valkokankaaseen polttoraudan tavaoin (Siegfriedin selkään putoava haavanlehti, Kriemhildin Siegfriedin nuttuun ompelema risti). Saksalaisen nyky-yleisön joukosta kuuluu monimielinen kohahdus, kun teksti ”Omistettu Saksan kansalle” ilmestyy valkokankaalle.

Homeerisiin eepoksiin verrattuna Nibelungenin järjestys on käänteinen: jos Siegfried muistuttaa Odysseiaa, niin Kriemhild on synkkä, savunkatkuinen ja nurinkääntynyt Iliadi. Jännite patoutuu Kriemhildin sielussa, jonka Siegfriedin kuolema on polttanut mustaksi. Kriemhild muuttuu eläväksi ruumiiksi, jonka liikevoimana on kosto. Hän lietsoo hunnit ja nibelungit taisteluun, ja helvetillisessä verilöylyssä nibelungit palavat eläviltä Attilan linnaan.

Kriemhild on staattinen ja pakkomielteinen siinä missä Siegfried on dynaaminen ja virtaava. Jos ajatellaan elokuvan varhaisia sankarieepoksia niin ranskalaiset löysivät aiheensa vallankumouksesta (Napoleon), amerikkalaiset sisällissodasta (Kansakunnan synty) ja venäläiset omasta vallankumouksestaan (Lokakuu). Saksalaisten oli etsittävä kokoavaa kansallista ihannetta legendaarisen taruajan houreista. Faustin, Golemin ja Nibelungenin kaltaiset aiheet innoittivat heitä aivan toisenlaiseen vireeseen kuin autenttinen historiallinen aineisto. Muiden länsimaiden julistaessa porvarillisen vallankumouksen arvoja (vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus) saksalainen elokuva pakeni keskiajan ihanteisiin (kuuliaisuus, uskollisuus, uhrautuvuus). Kriemhildin suurimman kohahduksen saksalaisessa nyky-yleisössä herättää Dietrich von Bernin huomautus Attilan ihmetellessä nibelungien tuhokierrettä: ”Ette tunne vielä saksalaista sielua”.

Nibelungen oli tunnetusti Metropoliksen ohella Hitlerin suosikkielokuvia. Tosin se versio, jona Nibelungenia Kolmannessa valtakunnassa levitettiin, oli muunneltu. Kriemhild-osa oli jätetty pois, ja lyhentelemällä ja Wagner-musiikilla varustamalla Siegfried-osaa sävytettiin yksiviivaisesti raa’an heroismin suuntaan.

Alkuperäinen Nibelungen, jonka on monien muiden saksalaisten klassikoiden tavoin tuonut nyky-yleisön nähtäväksi Münchenin elokuvamuseon Enno Patalas, on kompleksinen teos. Kyse ei ole ihanteellisesta sankaruudesta eikä abstraktista kohtalosta. Nibelungen on tarina hybriksestä, ylettömästä kunnianhimosta: Siegfried tekee valloituksiaan ja urotekojaan kevytmielisen itsevarmuuden vallassa, ja yhdestä paljastuneesta petoksesta alkaa kostojen ketju, joka tuhoaa lopulta koko vanhan tarunomaisen maailman.

Lang oli koulutukseltaan arkkitehti, ja arkkitehtoninen visio on ominainen hänen kaikille elokuvilleen. Langin elokuva on jokaista yksityiskohtaa myöten formatiivista, muototietoista. Eric Rohmer on huomauttanut, että Murnaun valo on aina luonnonmaalarin valoa – jopa Nosferatu kuvattiin luonnonvalossa. Langin valo on taas aina keinotekoista ateljeevaloa. Luonnonkohtauksetkin ovat Langilla korostuneella tavalla tyyliteltyjä: ikimetsä on kuin tuomiokirkko, ja tulen ja savupilvien muodot saavat arkkitehtonisen hahmon. Tämä kristallisoituneisuus ja ornamentaalisuus on enteellisellä tavalla uhkaavaa: unetkin ovat heraldisia kuvioita (Walther Ruttmannin animaationa suunnittelema Kriemhildin ”haukkauni”), ja kahlehditut kääpiöt jähmettyvät kivipatsaiksi tavalla, joka tuo unenkaltaisen varoituksen tavoin mieleen keskitysleirin kauhut. Siegfried Kracauer esitti teoksessaan Caligarista Hitleriin Nibelungenin toimineen mallina natsien joukkokoreografialle Nürnbergin puoluepäivillä. Kracauerin analyysi on yksipuolinen, mutta tämän päivän katsojalle Nibelungenissa on yhä outoa, värähdyttävää profeetallisuutta, jossa on painajaismaisen varoituksen sävyä. Lopun suuri joukkotuho rinnastuu nykykatsojan mielessä ristikuvan tavoin toisen maailmansodan hävitykseen, nibelungien tuhoutuessa välähtävät ajatuksissa kuvat Berliinin raunioista.

Nibelungen kuuluu niihin elokuviin, jotka on ensilevityksensä jälkeen ollut vasta 1980-luvulla mahdollista kokea uudelleen alkuperäisessä asussaan.  Enno Patalasin 15-vuotisen uupumattoman työn tuloksena, Lontoosta, Moskovasta ja Wienistä löytyneiden versioiden avulla, on päästy niin lähelle alkuteosta kuin mahdollista. Useimmissa mykän kauden elokuvissa musiikki oli hyvin tärkeä. Fritz Langin elokuvissa säveltäminen aloitettiin monesti samaan aikaan käsikirjoituksen laatimisen kanssa. Siten jo kuvausvaiheessa voitiin ottaa huomioon musiikin vaikutus toimintaan. Näin myös Nibelungenissa, johon Gottfried Huppertz alkoi säveltää alkuperäismusiikkia – täysin Wagnerista poikkeavaa – jo ennen kuvausten alkua. Siegfriedin kuolema, joka on maailman kauneimpia elokuvia, on tenhonnut täysipainoisesti mykkänäkin, mutta pakkomielteisen Kriemhildin koston on koettu heräävän aivan uudenlaiseen eloon musiikkisäestyksen myötä. Kapellimestari Berndt Hellerin johtaman sinfoniaorkesterin säestyksellä Nibelungen on otettu vastaan innokkain suosionosoituksen Saksan Liittotasavallassa. Ohjaajan, käsikirjoittajan ja säveltäjän suurenmoinen yhteistyö on tullut 60 vuoden jälkeen täydellä terää jälleen koettavaksi.

– Antti Alanen (Helsingin Juhlaviikot 1988)