WAVELENGTH (1967)

Ohjaaja
Michael Snow
Henkilöt
Hollis Frampton
Maa
Kanada
Kesto
60 min
Teemat
Kopiotieto
16 mm
Lisätieto
loppukuvana WVLNT or Wavelength for Those Who Don’t Have the Time (Kanada 2003, 15 min, DCP)
Ikäraja

Michael Snown arvoituksellinen ja hypnoottinen Wavelength toimii erinomaisena johdantona hänen filmografiaansa. Radikaali avantgare-virstanpylväs muodostuu kolmen vartin mittaisesta zoom-otoksesta halki yhden huoneen. Jälkikuvana nähdään teoksen uusintaversio WVLNT vuodelta 2003, jossa elokuvan kolme osaa on asetettu päällekkäin.

***

Michael Snow on viime vuosikymmenten arvostetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia avantgarde-elokuvan tekijöitä. Tarinan kertomisen käytännön Snow välttää lähes tyystin, siksi hänen elokuviinsa on syytä asennoitua toisella tapaa kuin tavallisesti. Kaikki Snow’n elokuvat ovat eräänlaisia konkreettisia seikkailuja. Jos ne laiminlyövätkin jotakin tavanomaisen elokuvan kuvitteellisista aineksista, näin tapahtuu vain siksi että ne voisivat keskittyä entistä intensiivisemmin omiin aiheisiinsa, jotka ovat kiehtovia omilla ehdoillaan.

Ennen elokuvauraansa kanadalainen Snow työskenteli maalarina, kuvanveistäjänä, valokuvaajana ja jazz-muusikkona. Vielä senkin jälkeen kun hän oli saavuttanut kiistattoman arvoaseman uuden avantgarde-elokuvan piirissä hän omisti enimmän aikansa jazzille. Snow’n elokuville on ominaista että ne ovat tutkimusmatkoja yhteen rajattuun aiheeseen, josta ne ottavat kaiken irti.

Wavelength on Snow’n kuuluisimpia ja edustavimpia elokuvia, ihanteellinen johdanto hänen työhönsä. Tämä 45 minuutin matka halki yhden huoneen, toteutettuna sarjana lyhyitä zoomeja, on elokuva joka lakkaamatta muuntaa, asettaa kyseenalaiseksi ja valaisee kaiken tielleen osuvan. Paljon on keskusteltu siitä onko kyseessä itse asiassa “tarina” vai ei: tarkkaavainen katsoja saattaa epäilemättä kokea jotakin joka on lähellä tarinaa. Olennainen ero on joka tapauksessa siinä, että kun useimmat elokuvatekijät sijoittavat tarinansa kankaalle, Snow sijoittaa sen dynaamisen katsomisprosessin sisälle. Tätä prosessia voidaan kuvata monella tavalla. Yhdellä tasolla on kysymys yksinkertaisesta arvoituksesta: mihin zoom tähtää ja miksi? Toisella tasolla elokuva esittää filosofisen kysymyksen: mikä on huone? “Jos huone voisi puhua itsestään, juuri näin se kävisi”, kirjoitti Manny Farber. Huone on “tarinan” varsinainen “sankari”, jonka katsoja oppii tuntemaan vähitellen: siinä tapahtuu jatkuvasti valon, värin, perspektiivin muutoksia, myös äänitausta osallistuu tähän tilan hahmotukseen. Kolmannella tasolla on ihmisten ja todellisen ajan ulottuvuus: kaksi naista kuuntelee Beatles-laulua, mies kuolee kameran eteen, nainen soittaa ystävälleen löytämästään ruumiista. Snow on itse ehdottanut vielä uusia ulottuvuuksia: “matka meren aaltoihin läpi valon ja äänen aaltojen”, “tila alkaa kameran (katsojan) silmässä, se on ilmassa, sitten kankaalla, sitten kankaan (mielen) sisäpuolella”.

2003 Snow julkaisi uuden DVD-version kokeellisen elokuvan klassikostaan. WVLNT (Wavelength For Those Who Don’t Have The Time) on alkuperäisen elokuvan dekonstruktio. Alkujaan 45 minuuttia kestänyt elokuva on jaettu kolmeen 15 minuutin osaan, jotka on asetettu päällekkäin. Tuloksena on uusi, itsenäinen teos joka haastaa pohtimaan kokeellisen elokuvan esittämistä nykyajan olosuhteissa.

– Jonathan Rosenbaumin (American Film, September 1978, Monthly Film Bulletin, December 1976) ja muiden lähteiden mukaan. Krediitipäivitykset ja WVLNT-lisäys Pasi Nyyssönen 2.4.2013.