FIGHT CLUB (1999)

Chuck Palahniukin kirjaan perustuvassa klassikossa Edward Nortonin esittämä mies murtautuu harmaan tylsyyden ja Ikea-kuvastojen kahleista tavattuaan lentokoneessa salaperäisen Tyler Durdenin (Brad Pitt). Durdenin innoittamana hän perustaa salaisen tappelukerhon, jonka patoutunutta vihaa purkavat kokoontumiset voimaannuttavat, mutta myös riistäytyvät hänen käsistään.

***

Ohjaaja David Fincherin visuaalinen tyylitaju oli selkeästi esillä jo hänen aiemmissa elokuvissaan Alien 3 ja Seitsemän. Jari Rantalan sanoin ne olivat ”klaustrofobisen miljöön ja ahdistavia tarinanaineksia korostavan kuvakerronnan hienoja mestarinäytteitä”.  Fight Club vahvistaa tätä kuvaa Fincherin visuaalisesta osaamisesta, vaikka aihepiiri on kokonaan toinen, nimittäin yhteiskuntasatiiri.

Edward Norton on toimistotyöntekijä Jack, joka selostaa elämänsä kulkua aiemmin. Uneton ja onneton mies käy terapiassa, kunnes tapaa Tyler Durdenin (Brad Pitt), jonka epämääräisissä ympyröissä on se hyvä puoli, että hän vapauttaa Jackin kulutusyhteiskunnan talutusnuorasta. Miehet kokevat vapautuvansa, kun he mätkivät toisiaan turpiin: syntyy idea perustaa Fight Club. Kuvioon liittyy samaten itsetuhoisia piirteitä omaava Marla (Helena Bonham Carter). Ja kuten arvata saattaa, kaikki ei menekään niin kuin on suunniteltu.

Näyttelijöille tapahtumarikas ja jopa hengästyttävä Fight Club antaa mahdollisuuden revitellä, minkä näyttelijät käyttävät maksimaalisesti hyväkseen. Joukkoon liittyy myös rocktähtenä tunnettu Meat Loaf, joka syöpälääkkeiden kasvattamien rintojen myötä tarvitsee omaa vapauttaan.

Tämän radikaalimmaksi meno Hollywoodissa kasvaa vain harvoin.

– Jari Sedergren 2018