Kolmas ns. ”siveyslupausten” mukaisesti tehty elokuva on poikkeuksellisesti kevyempi, synkän koominen romanssi, jossa kööpenhaminalainen liikemies Kresten huomaa elämänsä kääntyneen ylösalaisin isänsä kuoltua. Hänen on palattava maaseudulle huolehtimaan kehitysvammaisesta veljestään, ja kun hän kamppailee sopeutuakseen uuteen elämään, alkaa orastava suhde kehittyä hänen uuden taloudenhoitajansa kanssa.

***

Juhlien (Vinterberg: Festen, 1998) ja Idioottien (von Trier: Idioterne, 1998) seuraaja tanskalaisessa Dogma 95 -elokuvaperheessä on Søren Kragh-Jacobsenin ohjaama Mifune. Ahdistavien, muodoltaan ja sisällöltään rajoja rikkovien dogmien jälkeen kolmas tuotos onkin hieman yllättäen edellisiä perinteisempi reipas, jopa iloinen rakkauskomedia.

Päähenkilö Kresten (Anders W. Berthelsen) menee onnellisesti naimisiin, mutta heti railakkaan hääyön aamuna puhelin soi ja Kresten saa kuulla isänsä kuolleen. Hänen valheensa alkavat paljastua: tuoreelle aviovaimolle ja appiukolle Kresten on väittänyt olevansa köyhä orpo, mikä on edistänyt hänen etenemistään appiukon johtamassa yrityksessä. Nyt taivaalta tipahtaa perinnöksi maatila ja kaupan päälle huollettavaksi siellä asuva hieman vajaaälyinen velipoika.

Kresten ryntää maaseudulle järjestämään taustaansa, mutta asiat etenevät hitaasti: maatilan ja veli Rudin huoltaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Kuviota sekoittavat kotona odottava vaimo ja kuvaan ilmestyvä nuori kodinhoitajatar, jonka taustaan kuuluu muutakin kuin kotitöitä. Maailman vanhin ammatti esitetään klisheittä, kuin minä tahansa työnä.  Liva (Iben Hjejle) nimittäin pakenee maalle prostituoidun elämäänsä Kööpenhaminassa, joka maaseudun elämänmenoon totutellessa tuntuu päähenkilöiden mielissä loittonevalta metropolilta.

Mifunen henkilövalikoimasta nousee erityisesti esiin Jesper Asholt (Rud), joka tekee loistavan esityksen Krestenin kehitysvammaisena veljenä. Asholtin raikas roolityö tuo päähenkilöiden suppeaan skaalaan tuulahduksen tuoreutta. Sivuroolissa nähdään Tanskan ehkä kuumin tähti, ihastuttava Paprika Steen, joka ei ole juuri jättänyt väliin Dogma-ohjaajakollektiivin elokuvia.

Mifunen teemana on valhe, jonka pahinta laatua on itsepetos – se on huoraamista, joka tulee elokuvassa esille monella tasolla. Oman menneisyytensä kieltäminen on valheista hurjimpia, mutta ei poikkeuksellisimpia. Kragh-Jacobsen näyttää, että ihminen on kuitenkin erehtyväinen ja voi oppia virheistään, loppujen lopuksi.

Maaseudun ja kaupungin kontrasti on raju; kaupungissa Kresten on tyypilliseen pohjoismaisen nuoren miehen tapaan koukussa matkapuhelimeensa, mutta maaseudulla elämänmeno rauhoittuu. Pilvisessä säässä huojuvat pellot ja valojen ja varjojen täyttämä kolkko maalaistalo on suomalaisen elokuvan kuvastosta tuttua.

Ohjaaja Søren Kragh-Jacobsen on kertonut rikkoneensa Mifunessa Dogma 95 –manifestin sääntöjä. Hän toi kuvauspaikalle ylimääräistä rekvisiittaa, ja kuvaustyylikin on hieman edeltäviä dogmaelokuvia sovinnaisempi. Realismiä hän kyllä käyttää tehokeinona, tarkoituksella hieman provosoivasti käyttäen klisheitä niitä itseään vastaan. Toisin sanoen ohjaaja käyttää hyväksi dogmien parhaita puolia luodakseen omanlaisensa teoksen. Ei ihme, että tanskalaiset asettivat Mifunen ehdolle Oscar-kilpailuun ja Berliinin elokuvajuhlien yleisö äänesti sen suosikikseen vuonna 1999.

– Lasse Lecklin, 16.9.2003