KAIKKI ÄIDISTÄNI (1999)

Elämän teatraalisuus ja suuret tunteet nivoutuvat yhteen kahden melodraaman klassikon kautta. Elia Kazanin Tennessee Williams -filmatisointi Viettelyksen vaunu (Streetcar named Desire, 1951) oman näyttämöohjauksensa pohjalta oli Marlon Brandon ja Vivien Leighin tärkeimpiä rooleja. Pedro Almodóvarin modernin klassikon Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 1999) keskiössä on Viettelysten vaunun näytelmäsovitus, joka peilaa Barcelonaan sijoittuvan tarinan tunne-elämää ja äidin traagista surua. New Orleansin syntiset jazzsävelet kaikuvat myös Barcelonan yössä.

***

Pedro Almodóvarin elokuvan nimi on Joseph L. Mankiewiczin elokuvan Kaikki Eevasta (1950) innoittama. Kuten tuo elokuva, Kaikki äidistäni kertoo naisnäyttelijöistä ja naisten välisistä suhteista, mutta keskiössä on äitiys. Äidit ovat kuin näyttelijöitä sikäli että he voivat symboloida, ruumiillistaa, kouluttaa, improvisoida ja antaa henkilöille elämän. Elokuvan alussa Manuela lukee pojalleen Truman Capoten Musiikkia kameleonteille -teoksen ensimmäisen lauseen: ”Kun Jumala antaa sinulle lahjan, hän antaa sinulle myös ruoskan; ja ruoska on tarkoitettu vain itseruoskintaan.” Manuela on ollut hyvä näyttelijä, mutta hänen suurin suorituksensa on ollut elämän antaminen pojalleen ja hänen kasvattamisensa.

Almodóvarin lahjat on aina tunnustettu ainutlaatuisiksi, mutta Kaikki äidistäni osoittaa kuinka suuri hän myös on. Tarinankerronta on kompleksista mutta ei sekavaa: on suuri määrä henkilöitä, jotka ankkuroivat, selittävät ja pitävät tarinaa käynnissä, mutta heidät on tehty niin yksilöllisiksi ja rikkaiksi, että Manuelan seikkailut eivät katoa keskiöstä, vaikka elämä tuntuukin jatkuvan hänen piirinsä ulkopuolelle. Lavastus ja musiikki ovat yhtä tehokkaita kuin aina mutta vähemmän päällekäyviä (Almodóvarin tyypilliset lavastukselliset viitteet eivät tällä kertaa ole se, mitä katsoja ensiksi panee merkille). Hänelle tyypillinen huumorin ja tunteen sekoittamisensa on yhä esillä, mutta tunteella on enemmän painoarvoa ja se on tuotu esille oivaltavasti ja hienovaraisesti.

Almodóvar on myös suuri henkilöohjaaja (jokainen saa tilaisuuden loistaa ja kaikki myös tekevät niin, esimerkiksi Marisa Paredes ja erityisesti Cecilia Roth) ja näyttämöllepanon mestari. Hänen viimeaikaisten töidensä kompleksisuus tuntuu kasvavan paremmasta inhimillisen käyttäytymisen ymmärtämisestä, suuremmasta myötätunnosta, anteliaisuudesta ja se on jopa optimismin sävyttämää. Heikomman ohjaajan käsissä Kaikki äidistäni olisi saattanut lypsää huumoria Agradon tilanteesta, säälinyt Humaa koska hänelle on suhde narkkariin tai syyttänyt Lolaa hänen aiheuttamistaan vaikeuksista. Mutta vaikka Almodóvar pitää henkilöitään asianmukaisesti vastuullisina tekemisistään, hän antaa yleisönsä ymmärtää, antaa anteeksi ja pitää henkilöistään. Niin tarkkaan harkittua, vaihtelevaa ja intensiivistä kuin kuvaus menetyksestä, surutyöstä ja tuskasta onkin, elokuva on silti nokkelan optimistinen.

Myös Almodóvarin vastustajat löytävät panoksia. Kahdella hyvällä äidillä ei ole seksuaalielämää ja he toimivat perinteisillä hoito- tai hoivausaloilla (Manuela on sairaanhoitaja, Rosa nunna – merkittävää kyllä, Rosan itsekäs äiti on huijari; hän ei luo, hän vain lisääntyy). Isät (jotka niin selvästi puuttuvat Almodóvarin töistä) ovat poissa. Esteban poistui ensimmäisen poikansa elämästä päättäessään ryhtyä Lolaksi; hän kuolee ennen kuin hänen toinen poikansa oppii sanomaan ”papa”. Sisar Rosan seniili isä ei edes tunnista tytärtään, puhumattakaan että kykenisi auttamaan häntä.

Kaikki äidistäni tutkii eloisasti äitiyden universaalia teemaa ja siitä suoriutumista tietyn ja täysin sopivan viitekehyksen puitteissa. Viitteissä tulee esiin laaja skaala homokulttuureja 1900-luvun klassikoista (Truman Capote, Federico García Lorca, Tennessee Williams) homotulkintojen perinteeseen (Kaikki Eevasta -katkelma, joka erityisesti viittaa Davisiin lesbouden ikonina). Elokuva on sekoitus campiä ja melodraamaa. Voi olla jo arkipäiväistä, että ylistys äitiydelle tehdään näin homouspainotteisesti, mutta että se tapahtuu muodon kannalta näin elegantisti, herkkävaistoisesti ja tunteikkaan resonoivasti on todella harvinaista.

– José Arraoyo, Sight and Sound, September 1999