IL BOOM (1963)

1960-luvun alkuvuodet olivat Italiassa suunnattoman taloudellisen kasvun aikaa, joka sai nimekseen ”il boom”. Oivaltavassa satiirissa aikakautensa suurin koomikko Alberto Sordi esittää miestä, joka elää kulutuksen ja vaurauden ilmapiirissä konkurssin partaalla. Äärimmäisen epätoivon hetkenä hän tapaa miljonäärin, joka tarjoutuu ostamaan häneltä ruumiinosan.

***

Vittorio De Sica oli yli 150 roolillaan italialaisen elokuvan suosituimpia näyttelijöitä, ja hänestä tuli toisen maailmansodan jälkeen maailman elokuvan tärkeimpiä uudistajia. Umberto D:n heikko yleisömenestys vuonna 1952 oli De Sicalle isku, josta hän ei milloinkaan täysin toipunut. Suuren neorealistisen vaiheen jälkeen De Sicasta tuli 1950-luvulla yksi italialaisen komedian omaperäisen tyylin perustajista ja esiintyjistä niin vaaleanpunaisessa neorealismissa kuin ilkeästi purevassa satiirisessa suuntauksessakin. Kaupallisimmalla vaihteellaan De Sica oli Gina Lollobrigidan ja Sophia Lorenin luotto-ohjaaja, joka näki heissä kyllä aina paljon muutakin kuin uhkean poven. De Sica muistutti loppuun asti potentiaalistaan erinomaisilla elokuvilla (Kaksi naista, Finzi-Continin puutarha). Jean A. Gili kehottaa etsimään hyviä hetkiä elokuvista Katto, Arpajaiset, Eilen, tänään, huomenna, Auringonkukkia, Lo chiamaremo Andrea, Una breve vacanza ja Matka ja korostaa ohjaajan lahjakkuuden monipuolisuutta elokuvissa Napolin kultaa, Viimeinen tuomio, Il boom ja Finzi-Continin puutarha.

Il boomin päähenkilö on rakennusurakoitsija Giovanni Alberti (Alberto Sordi), joka on velkaantunut korviaan myöten osittain vajavaisten liikemiestaitojensa, osittain korkean elintason takia, jota hän joutuu ylläpitämään yli kaiken rakastamansa kauniin ja kevytmielisen vaimon tähden. Ratkaisuksi Albertolle tarjoutuu myydä toinen silmänsä.

Jacques Lourcelles kirjoittaa, että aikakauden on täytynyt olla todella katkera, että tällainen ilmapiiri on voinut levittäytyä optimistisen ja ystävällisen De Sicankin maailmaan. Cesare Zavattinin kirjoittama julma tarina kuljettaa meidät huono-onnisen päähenkilön mukana nousukauden pahimpien kipupisteiden näyttämöille. Kuitenkin De Sica käsittelee aihettaan suhteellisen pehmeällä otteella ilman liioiteltua aggressiivisuutta.

Elokuvassa on De Sicalle poikkeuksellista teknistä virtuositeettia esimerkiksi eloisissa kameranliikkeissä kohtauksissa, joissa Sordi yrittää kuumeisesti etsiä rahoitusta ja osaavissa montaaseissa, jotka liittävät nuo liikkeet toisiinsa.

De Sican humaanisuus sointuu täydellisesti yhteen Sordin kanssa, mutta he eivät tehneet yhdessä muuta kuin nämä kaksi elokuvaa, Il boomin ja edellisvuotisen Viimeisen tuomion. Ohjatessaan Sordia De Sica korostaa hänen henkilöhahmossaan ja käyttäytymisessään kaikkea sitä, mikä muistuttaa lasta, jota voi manipuloida, taivutella, masentaa ja ilahduttaa samanaikaisesti.

Hän tekee katsojasta huolestuneen rikostoverinsa, joka löytää päähenkilöstä oman haavoittuvuutensa kuvan. (Jacques Lourcellesin mukaan).

– Jacques Lourcellesin (Le Dictionnaire du Cinéma, 1992) ja Antti Alasen (Elokuvantekijät, 2012) mukaan AA 11.12.2013