THE LIMEY – KOSTAJA LONTOOSTA (1999)

Amerikkalaisen genre-elokuvan revisionisti Steven Soderbergh näki Terence Stampin sinisilmäisyydessä jotain hyytävää ja teki rakenteeltaan jännittävän neo noirin. Kostotrillerissä ikääntyvä brittiläinen rikollinen saapuu Los Angelesiin etsimään tytärtään. Soderbergh syventää päähenkilön rikollista menneisyyttä käyttämällä takaumissa kohtauksia Ken Loachin Intohimoleikki (Poor Cow) -elokuvasta.

The Limey – kostaja Lontoosta sekä Intohimoleikki esitetään helmikuussa Kuukauden Double Stampina.

***

Steven Soderbergh myöntää menettäneensä mielenkiintonsa elokuvaan Isku vasten kasvoja (The Underneath, 1995) kesken filmauksen. Mielenkiinto lienee äkkiä palannut, sillä aliarvostettu Isku vasten kasvoja on melkoista herkkua katsojalle. Mutta tuollaiset uskonpuutteen kohtaukset ovat varmaankin Soderbergin tyylin salaisuus. Tuohon tyyliin sisältyy nimittäin aina kokonainen lajitelma varauksia, poikkeamia ja korjauksia. Päähenkilöidensä tapaan Soderbergh tuntuu olevan sekä huimapäisyyden että herkkyyden henkilöitymä, ja nuo kaksi luonteen äärimmäistä piirrettä tuntuvat aina ruokkivan toisiaan. Hänen päähenkilönsä eivät ole täysin viattomia eivätkä paatuneen rikollisia; he ovat joutuneet oman erehtyväisyytensä ansaan. Siksi The Limeyn hallitseva kuva on muuri.

The Limeyn montaasi on täynnä takaumia ja ennenäkyjä, kuvia jotka ovat peräisin yhtä lailla mielikuvituksesta kuin muististakin: se on lähes tarina, joka ei koskaan tapahtunutkaan, fantasia, jonka on uneksinut lentokoneen matkustaja Wilson ehkä matkalla Los Angelesiin, ehkä ei. Aiheena on etsintävaellus (quest), jonka kohteena on tieto, kuten alkutekstejä korostavan pimeyden aikana kerrotaan: ”Kertokaa minulle Jennystä”. Wilson haluaa saada tietoa tyttärensä kuolemasta ja ymmärtää tyttöä, jota hän ei ole tavannut yhdeksään vuoteen. Heitä erottaa toisistaan nyt ajan ja hiljaisuuden muuri. Soderbergh täyttää valkokankaan tuolla muurilla – korkealla barrikadilla, jonka juurella Wilsonin kumara hahmo vaeltaa pyrkiessään kohti tuntematonta risteystä valmiina käyttämään matkaan niin paljon aikaa kuin se vaatii. Muuri on yksi elokuvan toistuvista, arvoituksellisina välähtävistä kuvista. Wilsonin matkan edetessä kuva muurista alkaa tehdä tilaa vähemmän tyrmääville näyille. Soderberghillä on silmää kulmikkaille miljöille: sekä Kafka että Isku vasten kasvoja ovat kuvanrajaukseltaan tarkkaa työtä. The Limeyn miljöinä on sarja tyylikkäitä suljettuja tiloja, kunnes viimeisellä rannalla kaikki muurit sortuvat.

Myös elokuvan kuvaamissa ihmissuhteissa on geometristä tasapainoa. Se on sarja triangeleita, jotka juontavat juurensa Wilsoniin / Valentineen (Jennyn rakastajaan) / Jennyyn. Symmetriaa on kahdessa auto-onnettomuudessa ja melkein pedanttisessa rinnastuksessa, joka kuvaa Wilsonin tuloa ja lähtöä. Soderbergh lipsahtaa sivuraiteelle leikatessaan toisiinsa kaksi veristä kättä (Wilsonin ja Valentinen) piittaamatta siitä mistä veri on peräisin. Hän virittää leikkisästi parven mielleyhtymiä esimerkiksi kuvaamalla Wilsonia Jennyn ääniopettajan Elainen turvakalterien takaa. Nasevasti tuo kuva sisältää mielleyhtymiä poissulkemisesta, hillinnästä, tunkeilijan rikollisesta taustasta ja jopa viivakoodeista jotka liittyvät Elainen toiseen ammattiin. Harva kuva on yksiselitteinen kun Soderbergh käyttää visuaalista sanakirjaansa täysin palkein.

Kieli itse on Soderberghin toistuva teema. Kokeilut ranskalla, italialla ja japanilla olivat miehen ja vaimon kommunikaatioyrityksiä Schizopoliksessa. The Limeyssä sanat tarjoavat avaimen The Whon ja The Holliesin aikakauteen, 1960-lukuun. ”Vapaus on sana jota harvoin käytän”, Wilson siteeraa Donovania kysyjälle joka ei ymmärrä assosiaatioita lainkaan. Myös Wilsonin tapa käyttää rhyming slangia (missä tarkoitettu korvataan loppusoinnullisella sanalla) vaatii jatkuvaa, tosin kankeaa, selittämistä. Stamp ja Fonda lepäävät 1960-lukulaisilla laakereillaan; tavallaan turha loppunäyte elokuvasta Kukkinut ja kukoistanut (1967) kertaa Donovan-sitaatin Stampin laulaessa ”Colours”. Mutta elokuvan varastaa lopulta Amelia Heinle, joka on Andie MacDowellin, Elisabeth Shuen, Betsy Brantleyn ja Jennifer Lopezin jälkeen Soderberghin uusi pelastava enkeli – the latest of Soderbergh’s saving graces.

– Philip Strickin mukaan (Sight and Sound 1/2000) AA 9.1.2002