ASTEENINEN OIRE (1989)

Muratovan terävä diagnoosi neuvostojärjestelmän käännekohdasta kuljettelee useita henkilötarinoita, jotka valaisevat moraalista alennustilaa ja ideologista vararikkoa. Se oli myös ensimmäinen neuvostoelokuva, jossa kuultiin kiroilua. Elokuvasta tuli aikansa manifesti, ja se voitti Berliinin elokuvajuhlien hopeisen karhun.

***

Asteeninen oire kertoo maailman tilasta 1990-luvulla enemmän kuin mikään muu vuosikymmenen elokuva, joskaan sen sanottava ei ole kaunista. Ehkä sitä siksi esitetään vain rajoitetusti. Tai ehkä syynä on sen radikaali, eri suuntiin pursuileva muoto. Asteeninen oire rikkoo kaikkia tarinankerronnan sääntöjä ja perinteisiä rajankäyntejä fiktion ja dokumentin, fantasian ja todellisuuden, ”proosan” ja ”runouden”, vihan ja viileän asenteen välillä. Tai ehkä syynä on se, että ohjaaja on yli 50-vuotias ukrainalainen elokuvantekijä. Vaikka hän onkin kuuluisin elävä ex-Neuvostoliiton alueen naisohjaaja, tämä lokeroi hänet silti esoteeriseksi harvinaisuudeksi.

Olen samaa mieltä venäläisen kriitikon Andrei Dementjevin kanssa, joka julisti Asteenisen oireen ”glasnost-elokuvan ainoaksi mestariteokseksi”. Se kuvaa eksplisiittisesti monia kauhuja, joita venäläiset kokivat tuona aikana olematta kovin poliittisesti tai ideologisesti orientoitunut. Se on vain eettinen ja humanistinen. Vaikka en ole käynyt Venäjällä, minusta tuntuu, että elämässämme oli jotakin yhteistä, vaikka siellä elettiin sosialismissa ja täällä kapitalismissa: meitä yhdisti kylmä sota itse. Ja kylmän sodan päätyttyäkin tuntuu siltä, että kohtalossamme on yhteyksiä.

Asteenisen oireen poeettinen perusvisio on se, että maailmassa on tänään irrallaan kaksi pohjimmaista, lamauttavaa pakkokäyttäytymisen muotoa: äärimmäinen aggressiivisuus ja äärimmäinen passiivisuus. Yhtäältä ihmiset kulkevat kaduilla ja haastavat riitaa satunnaisten vastaantulijoiden kanssa, tai he vaipuvat hetkessä uneen välittämättä siitä mitä ympärillä tapahtuu. Asteenisuus merkitsee tietosanakirjamääritelmien mukaan voimattomuutta ja lamautuneisuutta. Siinä on kysymys kontrollin menetyksestä, ja formaaliselta kannalta elokuva itsekin on kuin vailla kontrollia. Se vuoroin hyökkää kimppuusi ja vaipuu uneen, yleensä silloin kun vähiten odotat. Se on vuoroin häijysti päällekäyvä, vuoroin narkoleptinen ja kaikesta kieltäytyvä. Se muistuttaa ällistyttävän paljon nykyaikaisen julkisen elämän hämmentävää rytmiä.

Kuten alkuteksteistä ilmenee, tämä kaksi ja puolituntinen elokuva on kaksiosainen, joskin toinen, värillinen, osa, on lähes kolme kertaa niin pitkä kuin mustavalkoinen ensimmäinen osa. Alussa nähdään joitakin irrallisia yksityiskohtia hylkymaasta: poika puhaltaa saippuakuplia roskien keskellä; kolme naista hymisee: ”Tyttönä luulin, että jos kaikki lukisivat Tolstoita, kaikki olisivat kilttejä ja älykkäitä”; mies sitoo kissan häntään peltipurkin valtavassa kaivannossa. Vähitellen yksityiskohdat jäsentyvät kerronnaksi. Toisessa osassa kadun elämän välikohtaukset ja kerronnalliset poikkeamat ovat lukuisampia ja tekevät juonen seuraamisen vaikeammaksi. Muratovan transgressiot ovat niin monitasoisia, että ei ole hämmästyttävää, että Asteeninen oire oli perestroikan kauden ainoa (aluksi) kielletty neuvostoelokuva. Tosin vastalauseet lienevät rajoittuneet lähinnä metrossa kohdattavaan vajaamieliseen naiseen, jonka monologi lienee niin rivo, että ronski englantilainen käännös ei tehne sille oikeutta. Myös alastomuus lienee aiheuttanut ongelmia Neuvostoliitossa. Niin tai näin, nuo yksityiskohdat eivät poikkea jyrkästi elokuvan yleisestä raivokkuudesta, intohimosta, pistävästä huumorista ja leikkisästä eklektisyydestä. Jotkut kriitikot ovat pitäneet joitakin kohtauksia ylettöminä, mutta se on kuin arvostelisi Tyyntämerta märäksi. Alusta loppuun elokuva käy päälle kuin hyökyaalto, ja asteenisen oireen peruspiirteet käyvät selviksi. Meillä viha poliitikkoja kohtaa on syvää, koska tai vaikka he muotoilevat kantansa mielipidetutkimusten pohjalta. Viha / välinpitämättömyys poliitikkoja kohtaan on siksi ehkä itsevihan muoto. Eivätkä valheet, joita odotamme Hollywood-elokuvilta, ole erilaisia. Ehkä siksi kesti seitsemän vuotta saada niin suurenmoinen elokuva kuin Asteeninen oire yhteen näytökseen Chicagossa: se kertoo totuuden siitä, missä nyt mennään.

– Jonathan Rosenbaumin mukaan (Chicago Reader 1997) AA 6.3.2002