SEITSEMÄN LAULUA TUNDRALTA (2000)

Ensimmäinen nenetsinkielinen näytelmäelokuva rakentuu seitsemästä episodista, jotka kaikki pohjautuvat Anastasia Lapsuin suvun tai tuttavaperheiden todellisuuteen tsaarin ajalta sosialismin ja stalinismin kaudelle. Hillityn runollisessa tyylilajissa elokuva muuntelee jälleen teemaa kahden kulttuurin yhteentörmäyksestä, vähemmistön alistamisesta voimapolitiikan ja ideologian keinoin.

***

Nenetsi-trilogian, Annan ja Uhrin jälkeen Lehmuskallio ja Lapsui olivat valmiita tekemään näytelmäelokuvan, menemään entistä syvemmälle näkyvien ilmiöiden takaisiin ongelmiin, sellaisiin kulttuurin, tietoisuuden ja muistin onkaloihin joita ”puhdas dokumentaarisuus” ei heidän kokemuksensa enää pystynyt välittämään ja joita Lehmuskallio oli tavoitellut jo 1980-luvun näytelmäelokuvissaan. Näin syntyi Seitsemän laulua tundralta, ”ensimmäinen nenetsinkielinen näytelmäelokuva”. Sen alkuidean Lehmuskallio on jäljittänyt syksyyn 1994, jolloin he Jäähyväisten kronikan kuvausmatkalla joutuivat etsimään myrskyn vuoksi suojaa Obinlahden rannalta, jonka lähellä, Lapsuin kodan naapurina oli Stalinin aikana sijainnut ”kansanvihollisten” kalastusprikaati. Tällä paikalla Lehmuskallion mieleen ”syöpyi kuva naisista autiolla arktisella rannalla, aavan meren äärellä”.

Nimensä mukaisesti elokuva rakentuu seitsemästä laulusta, jotka Anastasia Lapsui kirjoitti muistojensa, perheensä ja muiden nenetsien kokemusten pohjalta. Kokonaisuus on eräänlainen nenetsikansan historia, jossa ei tekijöiden mukaan ole mitään keksittyä, sillä kaikki kuvatut tapahtumat perustuvat elettyyn todellisuuteen. Ensimmäiset laulut ”Uhri” ja ”Morsian” kertovat ajasta ennen sosialismin tuloa, porouhrin ja järjestetyn naimakaupan esimerkein. ”Itsellinen” kuvaa itsenäisen poromiehen ja neuvostokomissaarin yhteenottoa sosialismin alkuaikoina. ”Jumalassa” sotaveteraanit uhraavat vodkaa ja leipää Leninin patsaalla selvittyään hengissä sodasta, kunnes piirisihteeri komentaa miliisin ajamaan miehet pois näkyvistä. ”Kansanviholliset” kertoo jäämeren rannalle karkotettujen naisten ikävästä ja yhteenotoista puoluevirkailijan ja paikallisten asukkaiden kanssa. ”Sjakossa” pikkutyttö ei halua kolhoosin johtajan ja opettajien painostuksesta huolimatta mennä venäläiseen kouluun. ”Kehtolaulussa” äiti laulaa vastasyntyneelle lapselleen nenetsiksi.

Kahden kulttuurin ristiriita ja vähemmistön alistaminen poliittisin ja ideologisin voimakeinoin on toistuva ja kantava teema läpi elokuvan. Kokonaisuus on paitsi laulujen kirjo myös eräänlainen ”huokausten silta” matkalla ”Uhrista” ”Kehtolauluun” ja takaisin. Tarinoissa saattaa olla kysymys elämästä ja kuolemasta, laulut saattavat olla nostalgisia tai taistelevia, ne saattavat olla kolonisoivan tai kolonisoidun tajunnan tuotteita, mutta kaiken keskellä ovat maa ja kansa, kolonisoitu maa jonka järistyksiä ja huokauksia elokuva kuuntelee ja taltioi. Lähestymistavan on sanellut ennen muuta kunnioitus kuvattavia ihmisiä ja heidän maataan kohtaan, tyylilaji säilyy kuitenkin hillittynä, toteavana, vähäeleisenä ja viitteellisenä niin traagisissa kuin tragikoomisissa käänteissä. Ankara aihe ja ankarat olosuhteet ovat sanelleet elokuvan muodon ja keinot, dokumentin ja fiktion annokset.

Sakari Toiviainen 25.3.2009