BEING JOHN MALKOVICH (1999)

Köyhä marionettitaitelija Craig nöyrtyy ja menee päivätöihin seitsemän ja puolen kerroksen toimistoon. Työpaikalla on jo tarpeeksi outo ilmapiiri ennen kuin Craig löytää portaalin näyttelijä John Malkovichin pään sisään. Pian Craig ja hänen kollegansa ryhtyvät laskuttamaan asiakkaita portaalikokemuksesta. Surrealistista draamakomediaa kannattelee Malkovichin roolisuoritus.

***

Being John Malkovich on yksi onnistuneimpia elokuvia, jossa täysin fantastisen tarinan kautta on onnistuttu luomaan todella purevaa satiiria. Ihmeellisen portaalin kautta ihmiset pääsevät 15 minuutiksi olemaan John Horatio Malkovich ja tätä kautta, kukin omien halujensa ja taipumustensa mukaan, kokemaan unelmiensa mitä herkullisimmilla tavoilla muotopuolia täyttymisiä – tullakseen sitten tylysti sysäistyä New Jerseyn läheltä kulkevan moottoritien vierelle. Kaupallisin ehdoin tuotetussa elokuvassa on lähes borgesmaisia juonenkäänteitä, joita riittää elokuvan koko pituudelle sekä Buñuelin myöhäisten elokuvien hienovaraisen surrealistista atmosfääriä. Se oli sekä kriitikkojen että yleisön suosikki. Elokuva saanee pysyvän elokuvahistoriassa ainakin poikkeuksellisen omaperäisenä ja onnistuneena sekä ohjaus- (Spike Jonze) että käsikirjoittajadebyyttinä (Charlie Kaufman). He ovat video- ja rullalautasukupolven elokuvantekijöitä, ja Jonze on aloittanut uransa näyttävästi musiikkivideoiden ja mainosten parissa. Hänen töihinsä kuuluu mm. Björkin ”It’s Oh So Quiet” sekä Coca Cola- ja Lee-farkkumainoksia. Elokuvassaan hän ja Kaufman eivät kuitenkaan epäröineet pitäytyä klassisiin keinoihin siinä määrin kuin se tuki heidän pyrkimyksiään. Selkeän rakenteen puitteissa he pystyivät antamaan fantastisemmille ideoilleen sitäkin enemmän potkua. Itsestään Jonze ja Kaufman eivät ole suurta meteliä pitäneet ja lehdistötilaisuuksissa äänessä oli lähinnä Malkovich, joka väitti Jonzella olevan vain neljä viisi lausetta käytössään. Oman lisänsä promotouhulle antoi Jonzen appiukko Francis Coppola, joka totesi: ”Kymmenen vuoden kuluttua me kaikki olemme tämän tyypin palveluksessa.”

Jonzen ja Kaufmanin esikoiselokuvan kohdalla asiaa on tietysti ratkaisevasti auttanut se, että Hollywoodin huipputähti on antanut nimensä ja tähtipersoonansa tarinan käyttöön. Elokuvan syntyaikoihin vitsailtiin tietysti siitä, että jos Malkovich olisi kieltäytynyt osasta, kenen päähän elokuvassa olisi päästy kurkistamaan. Mutta ei ole ihan helppoa keksiä ketään, jolle rooli olisi sopinut yhtä hyvin. Esimerkiksi Jeremy Ironsin näyttelijän ura on ollut sen verran yksiviivaisempi, että hänen kohdallaan satiiri olisi ollut paljon lievempää. Malkovich on tehnyt niin erilaisia rooleja niin monenlaisissa elokuvissa, että ajatus hänestä mitä erilaisimpien subjektien ulkokuorena on aivan erityisen herkullinen. Varsinkin kun kaikki tämä kontrastoituu hänestä useissa rooleissa huokuvaan neuroottisen sävyiseen narsismiin – Jack Nicholson tai Robert De Niro eivät olisi sopineet tähän yhtä hyvin, joskin he olisivat epäilemättä tehneet tästä ihan oman juttunsa.

John Mountin haastattelussa Kaufman ja Jonze ovat kertoneet, että Malkovich ei – epäröityään jonkin aikaa ottaako roolia ylipäätään – juurikaan halunnut vaikuttaa käsikirjoitukseen. Kaufmanin mukaan ”hän oli kiinnostuneempi tuomaan esille yleisön näkemyksen hänestä kuin näyttämään millainen hän todellisuudessa on.” Hän kehotti vain tekemään hahmosta entistä ilkeämmän. Kovin rumaa kuvaa hänestä ei kuitenkaan väänny, sen sijaan yhdessä elokuvan fantastisimmista jaksoista, hän menee itse oman päänsä sisään ja kohtaa todella narsistisen painajaisen, maailman, jossa kaikilla on hänen kasvonsa.

– 3.4.2001 HB. Lähteitä: John Mount: ”How to get a head in movies”, Sight & Sound, March 2000