Festivaalivierailun inspiroimista teoksista maineikkain on Espanjan elokuvan kärkeen hetkeksi nousseen baskin Julio Medemin (1993) osin Suomessa filmaama romanttinen elokuva, jossa nuoret espanjalaiset Ana ja Otto joutuvat Napapiirillekin. Mutta toistuuko kaikki ”piireittäin” kuin renkaat vedessä? ”Selvästi erittäin persoonallinen työ” (Jonathan Rosenbaum)

***

Julio Medem lupasi joskus Sodankylässä käydessään tehdä elokuvan, joka välittäisi hänen ihastustaan pohjolan yöttömään yöhön ja sen erikoislaatuiseen valoon. Hän piti lupauksensa, joskin suomalaiset elementit ovat osittain varsin hulvattomasti sijoitettuja Napapiirin rakastavaisten kokonaisuuteen. Kaupunkinäkymien osalta Pohjois-Haaga oli espanjalaisohjaajalle riittävän pohjoista ja järvikään ei liene Lohjaa kauempana. Suomalaiskatsojaa saattaa huvittaa tällaisten suomalaisyksityiskohtien ja epätäsmällisyyksien bongaaminen, mutta sen ei saisi antaa hajottaa liiaksi huomiota. Medemin tarinankerronta on elokuvassa monisyisimmillään.

Medemiä tuntuu lähes pakkomielteenomaisesti kiehtovan sattuman osuus ihmisten kohtaloissa. Se voi heittää ihmisiä yhteen tai se voi erottaa heidät – vaikka he selvästi ovat luodut toisilleen. Kohtalon- ja sattumanyhteydet saattavat olla melkeinpä yksi ja sama asia. Nämä molemmat puolet tulevat esille Anan ja Otton tapauksessa. He ovat avioeroperheiden lapsia, ja päätyvät sitten vanhempiensa uuden avioliiton kautta samaan perheeseen. Vähitellen he rakastuvat toisiinsa ja heidän välilleen kehittyy, salainen, kvasi-insestinen rakkaussuhde. He ovat pakahtua intohimoonsa, mutta heidän vanhempansa, jotka suhtautuvat heihin kuin sisaruspariin, eivät huomaa mitään. Heissä kehittyy myös yhteinen innostus Lappia kohtaan, ja kun elämä vie heidät erilleen, molempien tiet johtavat sattumien ketjujen kautta sinne. Mutta on kuin jokin hienosäätö olisi hieman pielessä, ja sen sijaan että kohtaisivat uudelleen, he kerta toisensa jälkeen kulkevat ristiin ja menettävät tilaisuuden saada toisensa. Medem kehittelee tästä kuvioista yhä uusia nokkelia variaatioita, ja onnistuu näin kiehtovalla yhdistämään herkän, surumielisen kaipuun screwball-komedian elementteihin. Vaikutelmaa tehostaa monimutkaisen kerronnan ihailtava sujuvuus ja nokkela leikkaus, joka osaltaan luo rinnastuksia ja synnyttää tunnun siitä, että oikeastaan mitä tahansa voi sattua, maailma on täynnä mahdollisuuksia – vaikka jokin ihmeellinen kohtalo sitten säätäisikin, mitä lopulta tulee tapahtumaan.

Medem luo jälleen oman unenomaisen maailmansa, joka ulkoisesti sijoittuu tiettyihin paikkoihin akselilla Madrid-napapiiri, mutta jossa tapahtumilla on jatkuvasti omat merkityksensä, joista henkilöt itse ovat vain vaihtelevassa määrin tietoisia. Joskus jokin henkilöhistoriallinen juonne paljastuu sattumalta vahvistaen entisestään tuntua äärimmäisen tiukkaan punotusta ihmissuhteiden kudoksesta, jota henkilöt vain eivät kykene kunnolla näkemään. Vihjeenä tuntuisivat jatkuvasti olevan nimien ja sanojen tarjoamat vihjeet: on kaksi Ottoa, kaksi Alvaroa, Otto:n ja Ana:n nimet ovat nimet ovat palindromeja, espanjan sana aqui ja suomalainen nimi Aki rinnastuvat jne. Kyvyttömyys nähdä mitä ympärillä tapahtuu onkin yksi elokuvan kantavia teemoja. Sitten ei tarvita kuin hivenen tuota epätarkkuutta jatkuvasti tarjolla olevine sattumien koordinoinnissa, ja rakkaus ja onni kulkevat jatkuvasti ohi. Kääntäen voisi tietysti sanoa, että ne ovat kaiken aikaa tarjolla, ei tarvittaisi kuin hieman enemmän uskoa ja havaintokykyä, ja asiat voisivat kenties kääntyä aivan toiseen suuntaan.

HB 17.1.2002