MAGNOLIA (1999)
Magnolia on Andersonin magnum opus – eeppinen ihmissuhteiden, sattumien ja tarinoiden kokoelma. Elokuva seuraa mm. tietovisan kuvauksia ja kuolevan miljonäärin viimeisiä hetkiä yhden päivän aikana, jolloin suurkaupungin sielut yrittävät löytää rauhaa elämässä ja rakkaudessa. Elokuvaa on mahdotonta kuvata lyhyesti, vaan se on koettava koko komeudessaan valkokankaalta.
***
Magnolia on katu joka kulkee itä-länsi-suunnassa San Fernandon laaksossa, samansuuntaisena kuin Burbank ja Ventura bulevardit. Ja Magnolia ei ole Hollywood-elokuva; se on Laakso-elokuva, kuten Maan tytöt ovat helppoja paloja. Laakso on epämääräinen alue, jossa useat saippuaoopperat menevät päällekkäin, paikka, jossa ei ole erityisiä maanmerkkejä tai lopullisia päämääriä. Magnolia, kuten laakso, on mikrokosmos. Se onnistuu sisällyttämään itseensä peräti 12 päähenkilöä ja lukemattomia epätodennäköisiä juonia ja sivujuonia huikeana rakenteena, joka aika ajoin, riemastuttavalla leikkimielisyydellä, muistuttaa omasta fantastisuudestaan.
Magnolia käsittelee ennen kaikkea kerrontaa liikkuessaan sanoin kuvaamattomalla intensiteetillä näiden tarinoiden sisällä ja niiden välillä. Elokuva alkaa (ja loppuu) kertojaäänen ylistyksellä sattumalle, aivan kuin ilman sattumaa – tilallista, ajallista – ei voisi olla tarinoita kerrottavana, ei minkäänlaisia suhteita ihmisten välillä. Perusteiltaan se on patriarkaatin vastainen elokuva, jossa (melkein) kaikki positiot kertautuvat ikään kuin tämän seikan alleviivaamiseksi. On kaksi rikkoutunutta perhettä, joita molempia johtaa voimakas, kuolemaisillaan oleva vanha mies, joilla molemmilla on yksi vieraantunut lapsi (Frank, Claudia), joka voi vain huutaa raivoaan kohdatessaan kuolevan isänsä. Kummallakin vanhalla miehellä on vaimo, joista toinen popsii reseptilääkkeitä ja yrittää lopulta itsemurhaa, toinen elää pysyväisluontoisessa vodkahumalassa. Kaikille elokuvan naisille on riippuvuusongelma, mikä tekee heidät erittäin epäviehättäviksi. Tämä on tietysti ironista elokuvassa, joka on niin kriittinen patriarkaattia kohtaan. Paradoksaalista kyllä, kartoittaessaan isien lapsilleen (ja vaimoilleen) aiheuttamaa tuhoa, Magnolia ei voi olla käymättä läpi kokonaista sarjaa naisvihamielisiä kliseitä.
Ja vielä, ikään kuin emme olisi vielä ymmärtäneet mistä on kysymys, Magnolia tuo eteemme vielä kaksi haavoittunutta lasta, molemmat lapsineroja: Stanley on nuori poika, joka esiintyy loistavasti visailuohjelmassa What Do Kids Know?. Donnie taas on aikuinen entinen ihmelapsi, kuuluisa (laaksolle ominaiseen pateettiseen tapaan) menestyksestään samassa visailussa joskus 60-luvulla. Stanley on selvästi yksinhuoltaja isänsä ja eräänlaisena julmuuden teatterina näyttäytyvän ohjelman välinpitämättömien aikuisten armoilla, joiden kaikkien haluna on vain tehdä spektaakkelia hänen lahjakkuudestaan. Visailukohtaukset ovat raastavia, varsinkin se sydäntäisärkevä kohtaus, jossa Stanley yksinkertaisesti kieltäytyy (livenä!) vastaamasta viimeisellä kierroksella. Myöhemmin hän kertoo sekopäiselle isälleen: ”Isi, sinun pitää olla kivempi minulle.” Jospa se olisikin niin helppoa. Molemmat mahtimiehet ovat televisioihmisiä: Jimmy Gator on 30-luvun What Do Kids Know? Juontajaveteraani, Earl Partridge sen tuottaja. Jossakin mielessä televisioasema näyttäytyy televisioteollisuuden suorittamana isien suorittaman hyväksikäytön institutionalisoituna muotona, näiden pahojen vanhojen miesten siirtäessä harjoittamaansa omien perheidensä häikäilemättömän hyväksikäytön osaksi uraansa.
Kaikki tämä toteutuu häkellyttävien roolisuoritusten ja monien todella hauskojen kohtausten kautta, joita pitää koossa Robert Elswitin radikaali kuvaus ja Paul Thomas Andersin täydellinen pokka. Vaikka Magnolia kestää yli kolme tuntia, mikään ei ole ylimääräistä Andersonin projektissa. Elokuva kannattaa nähdä pelkästään Tom Cruisen suorituksen ansiosta. Hän esittää Frank T.J: Mackeytä, Viettele ja Tuhoa -yhdistyksen innoittunutta gurua, yhdistyksen, joka pyrkii opettamaan miehiä hyväksikäyttämään naisia seksuaalisesti. Frankin isä on hylännyt hänet kun hän on ollut 14.vuotias ja hän on jäänyt hoitamaan syöpään kuolevaa äitiään. Frankin tragedia on siinä, että hän on tuomittu toistamaan isänsä synnyt.
Liikkuessaan paikasta toiseen elokuva ei kartoita pelkästään tarinan yhteyksiä vaan myös tunteiden maantiedettä. Magnolialla on verkkorakenne: kuten laaksolla, silläkään ei ole keskusta, se vain leviää joka suuntaan luoden yhä uusia solmukohtia, joissa tapahtumat tiivistyvät. Se toisintaa itseään rakenteellisesti, kaikki elementit kertautuvat variaatioina. Se on pelurin strategiaa – tupla tai kuitti – ja Magnolian uhkapeli onnistuu.
– Leslie Dick, Sight & Sound, April 2000 (lyhennetty) HB 26.12.2002