Pienestä hiiren näköisestä orpopojasta kertova seikkailu perustuu E. B. Whiten tekstiin. Uudessa ottoperheessään pikku Stuart joutuu sekä velipuolensa että perheen kissan hylkimäksi. Pintaa syvemmältä katsomaan kehottavan perhe-elokuvan käsikirjoittajiin lukeutui nuori M. Night Shyamalan.

***

Erityisesti vuoden 1992 hittielokuvaa Beethoven seurasi yhdysvaltalaisessa lastenelokuvassa ajanjakso, jolloin tuotettiin läjäpäin elokuvia, joilla oli sama peruskaava: tavallisen perhe-elämän mullistaa uusi erikoinen lemmikki, joka aiheuttaa kaaosta, mutta kasvaa loppuun mennessä rakastetuksi perheenjäseneksi. Näihin elokuviin lukeutuu mm. Taskuvaras (marakatti, 1994), Dunston – vallaton varas (oranki, 1995), ja Slappy – vallaton veijari (merileijona, 1997), puhumattakaan Beethovenin loputtomista jatko-osista. Yleensä mukana on myös Yksin kotona -kaavan mukaisia kelmejä, jotka saavat tuta slapstick-komedian tuskan koko kehollaan, kuten myös toruva perheenisä. Kaavamaisilla ja huokeahkoilla elokuvilla oli helppo tienata viimeistään videomarkkinoilla omansa takaisin.

Tämän ajanjakso alkoi pikkuhiljaa muuttumaan 2000-luvulle tultaessa aidoista eläimistä tietokoneanimoituihin mieli-kuvitushahmoihin. Efektit halpenivat sen verran, että oli kätevämpää välttää oikeiden eläinten käsittelyn vaikeudet ja mahdollisesti lisensoida jotain tunnetumpia hahmoja. Eräs vedenjakaja tässä muutoksessa oli vuoden 1999 Stuart Little, jonka ohjasi toinen Disneyn Leijonakuningas-animaatiohitin vetäjistä, Rob Minkoff.

Tekniikka kykeni jo tuottamaan 1999 aidonnäköisen karvapeitteen hiirihahmon päälle, mikä sai Stuart Littlen sulautumaan kuvattuun ympäristöön. Alkuperäisessä Elwyn Brooks Whiten kirjassa (1943) Stuart on pieni poika, joka vain sattuu näyttämään hiireltä. Edes tämän kokoa ei ole tarkkaan eritelty, onko hän aivan yhtä pieni kuin hiiri. White tunnetaan etenkin angloamerikkalaisessa maailmassa parhaiten klassikkokirjastaan Ystäväni Charlotte (1952), minkä lisäksi hän esimerkiksi toimi palkittuna esseeistinä ja The New Yorker -lehden juorupalstan pitäjänä vuosia.

George-poika (Jonathan Lipnicki) haikailee pikkuveljeä, jonka kanssa painia. Hänen vanhempansa (Hugh Laurie ja Geena Davis) kuitenkin hänen järkytyksekseen adoptoivat orpokodista pikkuisen hiirulaisen, Stuartin. Samoin uuteen perheenjäseneeseen suhtautuu vihamielisesti myös perheen kissa Snowbell, joka kokee asemansa olevan uhattuna. Stuart myös istuu huonosti ihmisten maailmaan, jossa kaikki on häntä monin kerroin isompaa. Hän puolestaan ei näe itsessään mitään kummallista, ja jos maailma kohtelee häntä eri tavalla kuin muita, hän ei siitä lannistu.

Suomessa elokuvan ilmestyessä huomiota herätti pääosan Geena Davis, jolle kyseessä oli ensimmäinen näkyvä roolityö eron jälkeen ohjaaja Renny Harlinista. Kotirouvan rooli vaikuttaa pettymykseltä näyttelijälle, josta muutama vuosi aikaisemmin oltiin tekemässä kovan luokan toiminnan naistähteä, mutta Kurkunleikkaajien saaren (1995) floppaaminen pysäytti tämän urakehityksen. Seura-lehti julkaisi numerossa 11/2000 Davisin haastattelun, jossa tämä selvittää: ”Olen jo saavuttanut paljon, joten minun ei tarvitse enää todistella itselleni mitään”. Jyrsijän äidin näyttelemistä hän kuitenkin pitää erikoisimpana roolinaan.

Yleisesti kriitikot kiittelivät elokuvaa efekteistään ja lapsille soveltuvasta suvaitsevaisuuden teemastaan. Toisaalta näyttelijöiden dubbaus aiheutti pyyhkeitäkin. ”Aikuisen korvaan elokuvan suomen kieli ja replikointi tuntuvat teennäisiltä”, kirjoittaa HS Nyt-liitteen kriitikko Pertti Avola numerossa 11/2000. ”Vaikka (…) hieman kaavamaisesta ja kliseisestä tarinasta ei jaksaisi innostua, itse Stuartia on kiva katsella. Sen voisi hyvinkin adoptoida.”

Elokuvan sanoma vakuutti Alueuutisten Jussi Ahlrothin: ”Lapsikatsoja varmasti näkee Stuartin koko ajan kahdella tapaa, ilman mitään ristiriitaa. Toisaalta kaveri on hiiri, mutta toisaalta ei. Elokuva leikkii loistavasti tällä kaksinaisuudella. Viesti koskettaa aikuisempaakin katsojaa, joka ehkä näkee Stuartin ponnisteluissa muitakin tasoja, poliittisia ja moraalisia vertauksia ja välillä avoimen absurdia komiikkaa”, hän kirjoittaa 15.3.2000 -lehdessä.

Savon Sanomien Olli-Matti Oinonen oli eräs kriittisimmistä ”Elokuva jättää aikuisen hämmennyksen valtaan… vain amerikkalaiset voivat tehdä jotain näin dorkaa! (…) Lapset kaiketi tätä rakastavat, ainakin mitä vieressä istujan kommenteista päättelin.”

– Paavo Ihalainen