Hellraiser-sarjan kaksi ensimmäistä elokuvaa muodostavat monille oikean kaanonin: myöhemmissä osissa Clive Barkerin panos jäi vähäiseksi. Tony Randelin ohjaama suosittu Hellbound keskittyy psykiatriseen laitokseen, jonka johtaja kiinnostuu sadististen kenobiittien salaisuuksista. Saagan naiset, nuori Kirsty (Ashley Laurence) ja vimmainen äitipuoli Julia (Clare Higgins) jatkavat kantavina voimina hirviökaartin ohella.

***

Olen nähnyt kauhun tulevaisuuden, Dog Company -teatterin katsoja olisi voinut todeta 1970-luvun Liverpoolissa. Ryhmän perustajiin kuuluneet Clive Barker, Peter Atkins ja Doug Bradley kunnostautuivat myöhemmin Hellraiser-elokuvien keskeisinä tekijöinä. Barker ohjasi ja käsikirjoitti kauhusarjan avauselokuvan. Atkins toimi jatko-osien käsikirjoittajana. Bradley esitti naulakasvoista demonia, kenobiittien johtajahahmoa, josta tuli ilmiön keulakuva. Vitsikäs lempinimi Pinhead ei ole Barkerin käsialaa.

Kun Hellraiser sai Britannian ensi-iltansa syyskuussa 1987, jatko-osa oli jo tekeillä. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1988. Hellraiserin tuotantoa järjestellyt Tony Randel siirtyi ohjaajan tehtäviin. Barkerin ideoima Hellbound: Hellraiser II on suoraa jatkoa edeltäjälleen, jonka tapahtumat ovat tuoreessa muistissa. Sairaalahoitoon joutunut nuori sankaritar Kirsty (Ashley Laurence) yrittää pelastaa isänsä Manalasta. Psykiatrisen laitoksen johtaja Channard (Kenneth Cranham) uskoo potilaan levottomiin tarinoihin ja tahtoo avata portit kenobiittien intohimojen labyrinttiin. Kirstyn äitipuoli Julia (Clare Higgins) palaa kuvioihin veren voimalla.

”Olen tietämättäni luonut eeppisen trilogian Tähtien sodan hengessä”, Clive Barker kertoi toimittaja Alan Jonesille (Cinefantastique 1/1989) kolmatta osaa odotellessa. Ensimmäinen Hellraiser oli miljoonan punnan tuotanto, joka onnistui pienissä puitteissa loihtimaan mielikuvan siitä, että kokonainen salainen kauhumaailma on ulottuvilla. Elokuva vastasi ansiokkaasti Roger Cormanin perustaman New World -tuotantoyhtiön linjaa: elokuvallinen kunnianhimoisuus oli suotavaa, kunhan se ei häirinnyt nopeasti ja halvalla tekemistä.

Barkerin kirjallisuudessa ja kuvataiteessa vain mielikuvitus oli rajana, ja sitä riitti. Hengellis-dekadenttia kuvastoa vyöryttävä Hellbound oli ulkoisesti edeltäjäänsä muhkeampi spektaakkeli, jossa hintalappukin kasvoi. Fantasian tuotannolliset rajat alkoivat tulla vastaan. Barker oli kovassa nosteessa, mutta rajut kauhuvisiot olivat lapsilta kiellettyjä eikä yleisöpotentiaali voinut kasvaa Tähtien sodan luokkaan. Hellbound ei päässyt edes videovuokraamoihin 1980­-1990-luvun Suomessa, joka oli kieltänyt K18-videoelokuvat.

Innostavassa läpimurtovaiheessa Barkerin harteille asetettiin lähes kohtuuttomia odotuksia. Energisen tekijän toivottiin herättävän brittiläisen kauhuelokuvan arvokkaat perinteet kuolleista. Varhaiset Hellraiser-elokuvat ovat brittiläisiä mutta amerikkalaisten rahoittamia. Vähitellen sarja menetti englantilaisen identiteettinsä. Kun Hellraiser jättää avoimeksi, sijoittuvatko tapahtumat Britanniaan, Hellbound paikantaa ne Yhdysvaltoihin.

Hellbound jakoi valmistuessaan mielipiteitä mutta vakiinnutti asemansa yhtenä kärkitöistä sarjassa, joka myöhemmin ajautui suoraan videolevitykseen päätyneisiin matalan profiilin yrityksiin. Jatko-osista 2, 3 ja 4 eli Hellbound: Hellraiser II, Hellraiser III: Hell on Earth ja Hellraiser: Bloodline edustavat ”kultakautta” näyttävinä teatterielokuvina. Kolmikkoa yhdistävät käsikirjoittaja Peter Atkins ja Barker tuottajan roolissa.

Atkins ja Hellboundin ohjaaja Tony Randel jatkoivat 1990-luvulla yhteistyötä dystooppisessa manga-filmatisoinnissa Fist of the North Star, jossa suomalainen nyrkkeilijä Tony Halme esitti pienen sivuroolin.

– Lauri Lehtinen 17.9.2024