Vain kolmestatoista pitkästä otoksesta koostuva elokuva kuvaa nationalistista terroristiryhmää, joka suunnittelee Jugoslavian kuninkaan salamurhaa. Ryhmän yhtenäisyys rakoilee ja johtaja Marko alkaa suhtautua tovereihinsa yhä vainoharhaisemmin. Jancsó tuo tunnusomaisiin pitkiin otoksiinsa väkivallan jännitteen, joka pitää katsojaa otteessaan ja toimii kylmäävänä muistutuksena siitä, että oikeistolainen ääriajattelu on edelleen maailmanlaajuinen uhka.

***

Sirokko alkaa dokumenttikuvilla Marseillessa 1934 tapahtuneesta murhasta, jonka uhreina olivat Serbian Aleksanteri III ja Ranskan ulkoministeri Louis Barthou. Tämän tapahtuman taustaa Jancsó pyrkii lähestymään elokuvallaan. Omien sanojensa mukaan hän on tehnyt historiallisen tarinan joka ei tekeydy historialliseksi totuudeksi, runoelman lähdöstä.

Perinteiseksi tarinaksi pelkistettynä Sirokko on kuvaus äärioikeistolaisesta serbo-kroatialaisesta järjestöstä nimeltä Ustasha, joka suunnittelee Aleksanterin salamurhaa. Järjestö värvää Marko Lazarin, kuninkaan entisen henkivartijan ja antaa tälle erikoiskoulutusta maatalossa, rajan takana Unkarin puolella. Mutta Lazar osoittautuu romantikoksi: Ustashan kuri, järjestön salaileva käytäntö ja sisäinen väkivalta saavat hänet hysterian partaalle, epäluottamus Ustashaa kohtaan ja viha kuningasta kohtaan tuottavat hänessä psykoottisia piirteitä saavan ristiriidan. Lazarin fanaattisuus vaarantaa terrorisuunnitelmien kitkattoman sujumisen ja hänestä päätetään päästä eroon. Lazar ammutaan sillä tekosyyllä että kyseessä on Unkarin viranomaisten uhkavaatimus. Teloituksen jälkeen salaliittolaiset viettävät hiljaisen seremonian, jossa he juovat Lazarin muistoksi ja kunnioittavat häntä sankarina.

Jancsón lähestymistapa on aina ollut niukka, tyylitelty, olennaiseen pelkistetty, mutta 60-luvun mittaan se kehittyi aina vain ankarammaksi jokaisen uuden elokuvan myötä. Elokuvassaan Sirokko hän käyttää vain kahtatoista erilaista otosta, jotka ovat täynnä alituista koreografista liikettä. Teoksen pettävä yksinkertaisuus paljastaa kuitenkin pian rakenteen ja ideologisen metaforan miltei arkkitehtonisen täsmällisyyden. Henkilöiden monet kiertoliikkeet voidaan kokea vankeutena eräänlaisessa suljetussa kehässä, josta he yrittävät murtautua ulos pitämällä sielunsa liikkeessä. Kuten elokuvassa Punaiset ja valkoiset näissä balettimaisissa vuoroissa on harmoniaa, joka epädramatisoi usein väkivaltaiset tapahtumat ja brutaalin, sadistisen tappamisen. Kyseessä on kaksinkertainen liike, kuvassa ja kuvan myötä. Muoto ja sisältö ovat yhtä tavalla josta tulee ohjaajan moraalinen kannanotto, Jancsón henkilökohtainen tilinteko ja puhdistautumisprosessi suhteessa häntä askarruttaviin asioihin, eritoten vallan ja väkivallan käytön ongelmiin.

– Hans Schillerin (Chaplin 2/1970) ja muiden lähteiden mukaan