YÖTYÖ + LIKAISET KÄDET (1989)

Nightwork
Ohjaaja
Mika Kaurismäki + Aki Kaurismäki
Henkilöt
Martti Syrjä, Kaija Pakarinen, Esko Salminen + Matti Pellonpää, Kati Outinen, Sulevi Peltola
Maa
Suomi
Kesto
43 min + 67 min
Teemat
Kopiotieto
DCP
Lisätieto
Likaiset kädet pohjautuu Jean-Paul Sartren näytelmään
Ikäraja

Kaurismäen veljekset ovat molemmat tehneet yhden tv-elokuvan TV1:n Televisioteatterille. Mikan sympaattinen ”puolipitkä” Yötyö on kolmiodraama radiojuontajasta, pahoinpidellystä naisesta ja väkivaltaisesta aviomiehestä. Aki Kaurismäen poikkeuksellinen Jean-Paul Sartren eksistentialistisen näytelmän filmatisointi Likaiset kädet kertoo puolueanarkistin kohtalosta.

Yötyö

Yötyö on oikeaan sävellajiin viritetty tv-elokuva, joka on oivaltanut kokonsa ja muotonsa eikä yritäkään olla enempää. Sen tunnelmat ovat tyypillistä Kaurismäkeä, yön karua kauneutta, pienten ihmisten alakuloisia tuntoja. Martti Syrjä esittää turhautunutta, vieraantunutta, kaikkien taiteen sääntöjen mukaan postmodernisti virittynyttä paikallisradion yöohjelman vetäjää, joka lakonisella tavalla kommentoi yöihmisten soittoja, toivottaa onnea itsemurhaa hautoville ja kärsii itsekin yksinäisyydestä. Radioääni kiehtoo onnetonta naista, jonka mustasukkainen aviomies sattuu kuulemaan erään puhelinsoiton, ja kolmiodraaman ainekset ovat kasassa.

Yötyön voima ei ole ennalta-arvattavassa tarinassa tai kliseisissä henkilökuvissa, vaan herkullisessa ajan- ja miljöökuvauksessa. Kun ihmisten elämästä on jäljellä vain olemassaolo, esiin nousee kaksi uutta päähenkilöä. Toinen on kaupunki, kylmä ja luotaantyöntävä, jonka ikuiset kivikasvot suovat yhtäkaikki asukkailleen ihmeellisen turvallisuudentunteen. Toinen on yö, jonka valot vääristävät värit ja antavat keinotekoista elämää kivikasvoille. Raimo Hartzellin kamera on vanginnut yön värit tyylitellyiksi ja tunnelmalliseksi kuvakertomukseksi, joka tekee oikeutta Kaurismäen silmälle karkean ja ruman estetiikkaan.

–  Raoul Collianderin (Hbl 1.12.1988) mukaan

Likaiset kädet

Aki Kaurismäen Likaiset kädet ilmoittaa olevansa modernisoitu draamatulkinta Jean-Paul Sartren näytelmästä, joka sai ensiesityksensä vuonna 1948 ja ilmestyi suomeksi teoksessa ”Likaiset kädet/Suljetut ovet” (Otava, 1966). Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään näytelmän yli 40 vuoden takaisten tapahtumien siirtämisestä nykyaikaan, vaan modernisaatio tässä yhteydessä tarkoittaa näytelmän klassisen kommunismin, sen strategian ja taktiikan sekä moraalisen oikeellisuuden muuttumista sosiaalidemokratiaksi. Näin näytelmä siirtyy ikään kuin toiselle tasolle ylittäessään vanhan kysymyksen kommunistisen puolueen historiallisesta roolista ja siihen sisältyvän stalinistisen tottelevaisuuden vaatimuksen ja sen vastustamisen välisestä dialektiikasta.

Sartren näytelmän tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1944. Tarkemmin määrittelemätön keskieurooppalainen maa on saksalaisten miehittämä, mutta neuvostoarmeija on tulossa. Kyseessä on eräänlainen oikeudenkäynti tai tutkimus, jossa asiat nähdään takaumina. Prosessin kohteena on Hugo-niminen kapinallinen kommunisti, joka etsii politiikasta tarkoitusta elämälleen. Hugo on muutamia kuukausia sitten ampunut käskystä kommunistijohtaja Hoedererin, reaalipoliitikon, joka näytelmässä sanoo hänelle:

”Miten sinä pidätkään kiinni puhtaudestasi, poikaseni. Miten sinä pelkäätkään käsiesi likaantuvan. Hyvä on, pysy puhtaana. Mitä se sinua hyödyttää ja miksi tulet joukkoomme. Puhtaus on fakiirin ja munkin ihanne. Te, älymystöön lukeutuvat porvarit ja anarkistit pidätte sitä tekosyynä ollaksenne panematta kortta ristiin. Sen kun seisotte ja töllötätte kyynärpäät kylkiä vasten, hansikkaat kädessä. Minun käteni ovat likaiset kyynärpäitä myöten. Olen työntänyt ne sontaan ja vereen, entä sitten? Kuvitteletteko, että voi hallita viattomasti?”

Sartren klassinen individualismin ja stalinismin yhteentörmäys sekä Kaurismäen käsitys nykyisen sosiaalidemokraattis-porvarillisen koalition tuottamasta katastrofista on pohjimmiltaan samansuuntainen ja moraalisilta johtopäätöksiltään yhtenevä. Kaurismäen sovitus pyrkii koko ajan pois alkuperäisnäytelmän historiallisen painolastin vanhentuneisuudesta kohti asetelmia, joilla olisi kantavuutta myös suomalaista nykytilaa ja nykyihmisen arkipäivää ajatellen. Sekä näytelmässä että Kaurismäen sovituksessa politiikka on todella likaista peliä, mutta se ei merkitse kummassakaan tapauksessa selän kääntämistä tai norsunluutorniin kapuamista, vaan intensiivistä pohdintaa ihmisen rehellisyyden ehdoista monimutkaisessa ja monilta osin tavattoman korruptoituneessa tilanteessa.

Aki Kaurismäen hieno ja älyllisesti aktivoiva sovitus on paras mahdollinen esimerkki Sartren näytelmän perusproblematiikan siirtämisestä nykykatsojalle mahdollisimman koskettavaan asuun. Ja jos nykyinen sosiaalidemokratia ja konsensus saavatkin Kaurismäeltä varsin happamen käsittelyn, niin kysymys on samalla myös yleisluontoisemmasta poliittisen valheellisuuden analyysistä ja traagisesta näystä kompromisseihin suostumattoman yksilön väistämättömästä tuhosta.

–  Pertti Lumirakeen (Demari 5.10.1989) & Antti Lindqvistin (Katso 40/1989) mukaan