MONTY PYTHON: ELÄMÄN TARKOITUS + THE MEANING OF MONTY PYTHON’S MEANING OF LIFE (1983)

Viimeinen ja suureellisin Monty Python -elokuva Elämän tarkoitus (Monty Python’s the Meaning of Life, 1983) lupasi kertoa elämän tarkoituksen seitsemässä kuvaelmassa, ja sen promofilmi The Meaning of Monty Python’s Meaning of Life (1982) on yhtä hulvaton kuin elokuva itse.

***

Seksiä. Pyhäinhäväistystä. Skatologiaa. Monty Pythonin Elämän tarkoituksessa on jokaiselle jotakin, ja lukuun ottamatta puhuvia kaloja, suurin osa elokuvasta on tähdätty loukkaamaan jotakuta sillä samalla hetkellä kun joku toinen putoaa naurusta lattialle. Ja eräässä unohtumattomassa jaksossa on määrä syntyä tuskallinen sekoitus molempia reaktioita.

Koska Elämän tarkoitus on Monty Pythonin vanhojen rakastettujen tv-ohjelmien tapaan rakennettu sarjaksi sketsejä, joihin limittyy Terry Gilliamin innoittuneita animaatiojaksoja, se tarjoaa sopivan mittatikun siihen, miten pitkälle ryhmä on edennyt entisistä enemmän tai vähemmän viattomista päivistään. Välimatka osoittautuu valtavaksi. Nyt Python-ryhmän kirjoittaja-esiintyjistä on toden teolla tullut varsinainen lentävä sirkus, joka käy hurjiin ilmataisteluihin institutionalisoidun hulluuden ja tekopyhyyden kanssa, kaartaen komiikassaan vaarallisen lähelle taistelukenttää, joka on paskan, veren ja roskan meri, kuten he joka käänteessä muistavat muistuttaa.

Kun Monty Python ottaa käsittelyyn ihmisen seitsemän ikäkautta, syntymä tarjoaa tilaisuuden joko satiiriin modernin lääketieteen teknologisista ja hallinnollisista absurditeeteista tai sitten hyökkäykseen roomalaiskatolisia vastaan esteettömän syntyvyyden aiheesta (musiikkinumeroa ja laulua katolisen sperman pyhyydestä täydentävät tanssivat nunnat ja laulavat piispat); kuolema on sopimaton vieras joka saapuu myöhästyneenä keskiluokkaisiin päivälliskutsuihin. Muut ikäkaudet käsittävät mm. sukupuolivalistusta englantilaisessa koulussa: huolimatta havaintoesityksestä oppilaat kiinnittävät siihen yhtä vähän huomiota kuin algebran opetukseen; taistelukentällä upseerit nukkuvat pitkään, syövät hyvän päivällisen ja lähtevät tiikerinmetsästykseen sillä aikaa kun sotilaat taistelevat ja kuolevat. Mieleen jäävin episodi on sijoitettu neljän tähden ravintolaan, jossa mässäilyn ja ylensyönnin synti näytellään ikimuistoisella ja elokuvan historiassa ennennäkemättömällä tavalla. Groteskeihin mittoihin paisutettu Terry Jones tilaa kaksinkertaisen annoksen joka lajia ja oksennussangon voidakseen syödä lisää. Näin jatkuu, kunnes mies kirjaimellisesti halkeaa. Jos tämä kuulostaa kauhealta, se myös on kauheaa samalla kun se on tavattoman hauskaa. Sillä ympärillä häärii John Cleesen loistavasti tulkitsema hovimestari pitäen huolta miehestä, joka kaikesta huolimatta on hänen paras asiakkaansa, muiden ruokailijoiden yrittäessä jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuloksena romuttuu inhimillinen (vai onko se vain keskiluokkainen) pyrkimys ylläpitää julkisivua, miten brutaalisti todellisuus hyökkääkin sen kimppuun.

Tässä elokuvassa Pythonit ylittävät tavanomaisen satiirin rajansa ja omat alkuperäiset lähtökohtansa. Hyökkäyksessään sovinnaista moraalia vastaan he kehittävät oman raivokkaan, miltei swiftiläisen moraalisen painovoimansa. Juuri tämä ominaisuus erottaa heidän huumorinsa kilpailijoista, pelastaa sen omilta liioitteluiltaan ja tekee siitä virkistävän kokemuksen.

– Richard Schickelin (Time 28.3.1983) mukaan