THE GENERAL + CONVICT 13 (1926 / 1920)

Saadessaan käyttöönsä uransa mahtavimman budjetin Keaton ryhtyi tekemään eeppistä komediaa The General, jossa taustana oli Yhdysvaltain sisällissota. Historiallinen aikakausi on jälleen aidosti toteutettu, ja elokuvassa on jäntevästi kulkeva juoni, josta koomiset oivallukset kumpuavat johdonmukaisesti.

Alkukuvana Convict 13 (1920).

***

Kun Keatonilta kerran kysyttiin, miksi hänen mielestään Kenraali näytti niin paljon autenttisemmalta kuin Tuulen viemää, hän mietti hetken ja vastasi täysin vaatimattomasti: ”Niin, he turvautuivat tarinassaan romaaniin. Me menimme historiaan.” Kenraalin tarina perustuu sisällissodan kummalliseen muistelmaan, William Pittengerin teokseen ”The Great Locomotive Chase” jossa tekijä, pohjoisvaltioiden sotilas kertoo uskaliaasta hyökkäysretkestä vuonna 1862: parikymmentä sotilasta naamioitui etelävaltiolaisiksi ja ryösti Atlantassa matkustajajunan. He olivat jo miltei omalla puolellaan, kun junan miehistö yllätti heidät.

Kenraali on ainutlaatuinen ja ehkä täydellinen elokuva. Muodoltaan ja metodiltaan se ei muistuta mitään toista komediaa, ei edes Keatonin muita elokuvia. Tässä ja vain tässä dramaattinen toiminta ja koominen aines ovat yhtä, erottamattomasti toisistaan riippuvaisia. Koskaan ei tule tunnetta, että tarina on vain veruke komedialle tai että gagit ovat tarinaan istutettuja koristeita. Ei edes Our Hospitality ole kauniimpi kuin Kenraali. Jokaisessa kuvassa on samaa autenttisuutta ja itsestäänselvää oikean komposition tajua kuin Matthew Bradyn sisällissotakuvissa. Keaton ei koskaan harkinnut asiaa: hän vain lähti siitä että mitä tahansa hän tekikin, sen täytyi olla niin autenttista kuin mahdollista – sekä visuaalisesti että psykologisesti.

”Kenraalissa otin tietyn sivun historiaa ja pitäydyin siinä yksityiskohtaisesti. Lavastin sen uudelleen täsmällisesti niin kuin se tapahtui.” Hän vaati, että elokuva kuvattaisiin alkuperäisillä tapahtumapaikoilla, jotta henkeäsalpaavat havumetsät ja vuoret olisivat samoja joiden läpi Pittenger ja hänen kumppaninsa matkasivat 65 vuotta aikaisemmin. Hän löysi kaksi vanhaa veturia ja antoi niille 1860-luvun autenttisen ulkonäön. Hänen vaatimuksensa, että käytettäisiin puulla lämmitettäviä höyrykattiloita, johti metsäpaloon kuvausten aikana. Jopa naisten puvut (jotka aina merkitsevät loukkua lavastajille) olivat niin tarkkoja, ettei niitä edes huomaa; ja tietysti Keatonin omat vaatteet ovat yksityiskohtia myöten suoraan daguerrotyyppikuvasta. Niin kuin hänen kasvonsakin, kuten James Agee tähdensi.

Keaton oli täysin tinkimätön. Jos hänen oli määrä näyttää armeijoita, niin hänen täytyi saada armeijoita; ja hän näyttääkin käyttäneen koko Oregonin kansalliskaartia sotakohtauksissaan. Ei kukaan – ei edes Griffith tai Huston, eikä varmastikaan Fleming – ole tavoittanut sodan visuaalista puolta niin kuin Keaton sen tavoitti. Todisteeksi hänen tinkimättömyydestään käy vaikkapa hämmästyttävä kohtaus, jossa silta romahtaa ja veturi murskautuu veteen. Kerrotaan, että veturi on siellä samassa asennossa vielä tänäkin päivänä.

Elokuva junista oli tietysti elinikäisen kiihkeän harrastuksen huipentuma. Kenraali on antologia hienoimpia gageja mitä junien avulla ikinä on tehty. Mutta silti siitä ei niinkään muista gageja kuin kuvan yksinäisestä, urheasta, huvittavasta pienestä hahmosta, joka järkkymättömästi ajaa takaa kahta asiaa joita hän rakastaa eniten maailmassa ja jotka on otettu häneltä pois. Hänen suhteensa kumpaankin, lemmittyyn ja veturiin on kiihkeä ja liikuttava.

– David Robinson (Buster Keaton, Cinema One, 1969)