CHRISTINE + ELEPHANT (1987 + 1989)

Ohjaaja
Alan Clarke
Henkilöt
Vicky Murdock, Kelly George + Gary Walker, Bill Hamilton
Maa
Iso-Britannia
Tekstitys
ei tekstitystä
Kesto
54 min + 38 min
Teemat
Kopiotieto
Blu-ray

Vaikka Clarke jätti väkivaltaisilla elokuvillaan veriroiskeita brittiläiseen mediakuvastoon, hän teki myös kaksi minimalistista mestariteosta, joissa shokeeraava todellisuus muuttuu turruttavan arkiseksi. Dardennen veljesten Rosettan mieleen tuovassa Christinessä seurataan heroiinia käyttävää teinityttöä, joka kuljettaa huumeita naapuruston lapsille. Clarken tunnetuimmassa puolipitkässä, Elephantissa, poliisiraportteihin perustuvien äkillisten murhien satunnaisuus ja toistuvuus luovat häkellyttävän muotokuvan Pohjois-Irlannissa vallinneesta pelon ilmapiiristä.

Huom! Elokuvan esitysajat ovat muuttuneet. Uudet näytösajat ovat ke 19.10. klo 20.30 & la 22.10. klo 17.30. klo 20.30. Pahoittelemme muutosta. Jo ostetut liput käyvät näytökseen sellaisenaan. Voit myös halutessasi peruuttaa tai vaihtaa lipun muihin näytöksiin joko Kino Reginan lippukassalla tai osoitteessa asiakaspalvelu@eventio.fi

***

Elephant

Alan Clarken (1935-1990) uraauurtava, Danny Boylen tuottama lyhytelokuva Elephant sijoittuu Pohjois-Irlannin konfliktin aikoihin, joka tunnetaan englanninkieliseltä nimeltään The Troubles. Käsikirjoittaja Bernard MacLaverty on halunnut viitata nimellä Elephant Pohjois-Irlannin sosiaalisiin ongelmiin ja kielikuvaan elefantti olohuoneessamme. Pohjois-Irlannin BBC:lle 1989 tuotettu elokuva sisältää 18 kohtausta, joissa ihmisiä tapetaan ampumalla heidät aseilla. Kokonaisuudessa ei ole dialogia, nimettyjä henkilöhahmoja, selkeän havaittavia tai erottuvia tapahtumapaikkoja tai todellista kontekstia, mikä selittäisi tapahtunutta. Erinäisten väkivaltaisten tapahtumien jälkeen Clarken elokuva päättyy kestettyään 38 minuuttia. Joistakin Elephantin kuolemantapauksista on todettu, että ne ovat perustuneet poliisin tietoihin.

Elephant ei tarjoakaan katsojalleen mitään perustelua tai ratkaisua, heidät vain ikään kuin jätetään ja haastetaan itsekseen miettimään syitä tällaiselle väkivallan dominoketjulle. Emme voi tietää myöskään ovatko nämä republikaanien vai lojalistien murhia. Teos näytettiin vain kerran BBC:llä, mutta se oli häkellyttävimmistä ja kokeellisimmista töistä, joita on näytetty koskaan brittiläisessä televisiossa. Lisäksi siitä on tullut Alan Clarken usein rankkoja aiheita käsitelleessä (väkivalta, rikos, huumeet) ja monipuolisessa tuotannossa sekä lajityyppinsä edustajana todellinen mestariteos.

Ympäri Belfastia stedicamilla ja 16 mm kuvatussa myös kamera-ajoja hyödyntävässä työssä kamera seuraa ampujia, kun he kävelevät päättäväisesti pitkin katuja, kujia ja läpi rakennusten kohti uhrejaan. Haulikot ja käsiaseet on esitetty tuhon välineinä ja murhat näytetty kliinisellä kylmyydellä. Tappajien lähdettyä kamera viipyy ruumissa muutaman sekunnin ajan korostaen kauhistuttavaa tekoa. Elephantissa Clarke on hyödyntänyt dokumenttielokuvan lähestymistapaa, mikä johtaa vielä vaikuttavampaan ilmaisuun ja moninkertaistaa shokkiarvon. Tämän lisäksi Clarke saavuttaa myös taiteellisen kauneuden jokaisessa kuolemassaan. Clarke on sijoittanut vääntyneet ruumiinsa katujen, autojen ja seinien ympärille ja näin ne näyttävät kuin Francis Baconin maalauksilta. Sekä Baconin että Elephantin julma trauma tarttuu katsojaan, läsnä on kauneutta ja vastenmielisyyttä yhtä suuressa määrin.

Ohjaajista tällainen kauneus kiinnosti etenkin Paul Greengrassin ja Gus Van Santin kaltaisia taiteilijoita, jotka omaksuivat töihinsä Clarken tekniikoita. Van Santin oma samaa nimeä kantava, myös järkyttävää aihepiiriä, kouluampumisia kuvaava Elephant (2003), on saanut kohtauksiinsa, ohjaukseensa ja toteutukseensa paljon vaikutteita Clarkelta. Clarken Elephantissa murhien hiljainen toistaminen muuttuu hypnoottiseksi ja kiehtovaksi. Aivan kuin katsoja löytäisi kaavan ja Clarken pieni käsi paljastaa, että seuraamme nyt uhria eikä ampujaa. Tämä on nimetön maailma, jossa mikään paikka ei ole turvallinen ja jossa kehenkään ei voi luottaa. Tiloja rikotaan päivin öin – yksityisesti ja julkisesti.

–  Avalardin (A Cultural Crisis), Rumsey Taylorin (The New York Times) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 19.10.2022

Christine

Jopa Alan Clarken (1935-1990) riisuttujen myöhäiskauden töiden joukossa Christine (1987) on merkittävä ankaruudessaan, ainoastaan sanaton Elephant (1989) on hiljaisempi ja säästeliäämpi. Christine on elokuva heroiinia käyttävistä lapsista. Huolimatta Ken Loach -rinnastuksista, joita ohjaaja on saanut, on Christine kaukana suorasta sosiaalirealistisesta draamasta. Vaikka Christine onkin ehdottomasti sitoutunut sosiaalisiin kysymyksiin, on Clarken tyyli enemmän täynnä Bertolt Brechtin harjoittamia teatterityylisiä yleisön vieraantumisen tapoja. Kaiken kaikkiaan Christinella on selkeä rakenteensa sekä visuaalinen tyylinsä, joka pitää yleisönsä otteessaan.

Clarken BBC:n tuottama 54-minuutttinen Christine on itse asiassa yksi osa vuosina 1986-1993 lähetettyä tv-sarjaa Screenplay. Pääosaa, varhaisessa teini-iässä olevaa Christinea esittää Vicky Murdock. Hän on sekä heroiiniaddikti sekä tuon huumeen välittäjä. Hänen asiakaskuntaansa näyttää kuuluvan ainoastaan neljä saman ikäistä ystävää. Jos Robert Bresson olisi koskaan tehnyt elokuvan huumeista, se olisi todennäköisesti voinut olla yhtä ankara ja karu kuin Christine. Vaikka ranskalainen auteur olisi käyttänyt elliptistä tyyliään stedicamin sijasta kuvaamaan toimintaa pitkissä otoksissa, olisivat draama ja psykologinen kehitys olleet myös hänelle tärkeitä. Ja myös Bressonilla näyttelijänä olisi ollut ”malli”, kuten Clarkella Vicky Murdock.

Huomiota herättävintä ja muistettavin visuaalinen piirre elokuvassa ovat osana sen elokuvakerrontaa toimivat lukuisat kävelykohtaukset. Niissä Christine kulkee kodeista koteihin käynneillään. Nämä kohtaukset kestävät joistakin sekunneista minuutteihin ja taustalla kuuluu ainoastaan askeleita asfaltilla tai nurmella. Efekti on sekä hypnoottinen että häiritsevä, tuntuu kuin Christine voisi kävellä loputtomiin. Kävelemisen teema ei tule yllätyksenä Clarken tuntijoille, sillä muissakin hänen teoksissaan kävely korostuu. Bela Tarrin tapaan kävely paikasta toiseen on läsnä Clarken töistä niin Elephantissa (1989), Funny Farmissa (1975) sekä elokuvassa Kapina nuorisovankilassa (1979).

Nimihenkilön yksinäisten kävelyretkien toistuva luonne on tarkoitettu peilaamaan huumeiden käytön mekaanista, affektiivista luonnetta. Heroiinia pidettiin usein katuhuumeena 1980-luvulla. Vaikka Christine lähetettiin 1980-luvun puolivälin ”Just Say No” ja Drugwatchin kukoistuskaudella, sillä ei ole juurikaan tekemistä julkisesti mukana olevien huumeidenvastaisten kampanjoiden kanssa. Skenaario on tarkoituksella irrotettu nimenomaisesta poliittisesta tai sosiaalisesta kontekstista. Christinessa heroiinin narkoottinen, transsimainen vaikutus on yhdistynyt esikaupunkien suuntaamattomaan, hämmentävään tilaan. Kyseessä on eräänlainen thatcherilainen pyrkimystila, joka kuvaa eräänlaista zombieolotilaa, elävää kuolemaa.

–  Arsaib Gilbertin (Film The Madman), David Heringin (The Quietus) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 19.9.2022