OUR HOSPITALITY + THE HIGH SIGN (1923 / 1920)

Toisessa itsenäisessä pitkässä elokuvassaan Our Hospitality Keaton saavutti jo kypsän mestaruuden. Taustana on kahden suvun verinen taistelu Yhdysvaltojen vanhassa etelässä – Keaton rakastuu tietenkin vihollissuvun tyttäreen. Periodiasiat (kuten 1830-luvun Rocket-veturi) on rekonstruoitu huolella. Henkeäsalpaava huipennus tapahtuu vesiputouksella.

Alkuvana The High Sign (1920).

Vieraanvaraisuutta, Buster Keatonin toinen itsenäinen pitkä elokuva, merkitsi hänen kehityksessään suurta harppausta pitkän elokuvan muodon hallinnassa. Taustana tarinalle on kahden klaanin verinen taistelu Yhdysvaltain vanhassa etelässä. Se alkaa hupaisalla junamatkalla aidosti rekonstruoidulla 1830-luvun Rocket-veturilla ja päättyy henkeäsalpaavaan kliimaksiin vesiputouksella, jossa Keaton pelastaa mielitiettyään esittävän Natalie Talmadgen hengen. Inhimillistä laveutta elokuvaan tuo sekin, että siinä esiintyy suuri osa Keatonin suvusta, myös Keatonin oikea vaimo hänen mielitiettynään (ainoassa Keaton-osassaan – Natalie ei ollut näyttelijä, toisin kuin kuuluisat siskonsa Norma ja Constance).

Keatonin kuvausryhmä lähti Vieraanvaraisuutta-elokuvan kuvauspaikoille melkein heti kun Kolme aikakautta oli saatu valmiiksi, ja elokuva tuli ensi-iltaan jo marraskuussa 1923, neljä kuukautta myöhemmin. Jean Havezin ideaan perustuva tarina sai alkunsa kuuluisan Hatfield-McCoy -riidan varsin huumorittomista tosiasioista. (Keaton antoi vihollisperheilleen nimiksi Canfield ja McKay.) Ulkokohtauksista kuvattiin muun muassaa Truckee-joen  ja Tahoe-järven kauniissa maisemissa. Elokuva oli todellinen perhetarina kahdessakin mielessä, joista toinen liittyy roolijakoon. Busterin isä Joe Keaton nähdään Rocketin veturinkuljettajana, ja hänen legendaarinen, kuolettava potkunsa on ikuistettu valkokankaalle kohtauksessa, jossa hän potkaisee tutisevalta vartijalta hatun päästä. Keatonien 15 kuukauden ikäinen poika nähdään johdannossa.

Vieraanvaraisuutta on Kenraalin ohella Keatonin täydellisimpiä saavutuksia. Se on dramaturgialtaan yhtä kiinteä kuin suuren tyylin seikkailukertomus, ja sen johdanto on täysin vakava murha- ja kostotarina. Keaton, joka toisti aina vakaumuksenaan, että komedia ei saa koskaan olla ”liian naurettavaa”, omaksui samanlaisen lähestymistavan kuin Billy Wilder, joka perusteli Piukkojen paikkojen alussa nähtävän St Valentinen päivän verilöylyn järkyttävyyttä sillä, että koominen kehittely tarvitsi pohjakseen riittävän suurta painokkuutta. Tuomalla heti ilmi Canfield-McKay -klaanisodan vakavuuden Keaton antaa motiivin koko juonelle.

Vieraanvaraisuutta-elokuvalle antaa laatuleiman se täydellinen dramaattinen logiikka, jolla se etenee prologista taistelevien perheiden sovintoon. Sitä ei ole rakennettu gagien ketjuksi vaan johdonmukaiseksi seikkailutarinaksi, jonka tapahtumilla on koominen sävy. Elokuvan kaikki elementit – toiminnan dramaturginen johdonmukaisuus, aikakauden rekonstruktion tarkkuus, hätkähdyttävän kauniiden ja mahtavien kuvauspaikkojen käyttö – tuovat panoksensa siihen logiikkaan ja realismiin, jota Keaton nyt tavoitteli komediansa perustaksi. Gagit ovat sitäkin hauskempia kun ne kumpuavat realistisesta tilanteesta ja kun niiden koetinkivenä on todellisuus.

Keatonin lahjakkuuden monipuolisuus käy tässä elokuvassa täysipainoisesti ilmi: hän on sekä esiintyjä, metteur en scène että elokuvantekijä. Vieraanvaraisuutta-elokuvassa Keaton kohoaa kypsän lahjakkuutensa täyteen hallintaan: elokuvantekijänä hän on yhtä varmaotteinen kuin Henry King tai King Vidor.

– David Robinsonin mukaan (Buster Keaton, 1969) AA 1990