THREE AGES + THE BUTCHER BOY (1923 / 1917)

Siirtyessään tekemään pitkiä elokuvia Keaton otti aluksi parodiansa kohteeksi D. W. Griffithin filosofisen spektaakkelin Suvaitsemattomuus. Kivikauteen, muinaiseen Roomaan ja nykypäivään sijoittuvat tarinat tarjosivat aiheita hilpeään gag-irrotteluun.

Alkukuvana The Butcher Boy (1917).

Buster Keatonin (1895-1966) elokuvaura alkoi Fatty Arbucklen Comique-elokuvayhtiössä, jolle he valmistivat yhdessä 15 elokuvaa (1917-1920). Keaton kokeili pitkää elokuvaa keskinkertaisin tuloksin (The Saphead, ohjaus: Herbert Blaché, 1920) ja ohjasi sitten ilman Arbucklea 19 timanttista lyhytelokuvaa (1920-1923). Fatty Arbucklea kohdanneen skandaalin vuoksi Comique-yhtiön nimeksi tuli Buster Keaton Productions Inc. vuonna 1922. Yhtiön nimestä huolimatta Keaton ei omistanut siitä yhtään osaketta.

Buster Keatonin ensimmäinen itsenäinen pitkä elokuva oli Kolme aikakautta, joka kuvattiin alkukesästä 1923 ja sai ensi-iltansa saman vuoden elokuussa. Sen perusidea oli suosittu ajan sanomalehtisarjakuvissa ja viihdelukemistoissa: anakronistinen näkemys historiallisista aikakausista – menneisyyttä tarkasteltiin aivan kuin se olisi nykyelämää historiallisissa vaatteissa. Kolme aikakautta valottaa rakkauden muuttumattomia vaikeuksia keskiajalla, antiikin Roomassa ja vuonna 1923. Elokuvan muodosta oli kahdenlaista etua. Yhtäältä se teki mahdolliseksi parodioida Griffithin Suvaitsemattomuutta. Toisaalta se minimoi Keatonin vaikeudet siirtyä lyhyistä kaksikelaisista pitkään kuusikelaiseen elokuvaan. Kolme aikakautta on itse asiassa kolme taiturillisesti toisiinsa nivottua lyhytelokuvaa.

Elokuvan lavasteet ovat kunnianhimoisia, vaikkakaan eivät yhtä tyylikkäitä kuin elokuvissa Vieraanvaraisuutta ja Kenraali. Myöhemmissä elokuvissa historialliset miljööt ja asut ovat pohjimmiltaan realistisia vaikkakin hellästi karrikoituja, ja suuri osa niiden komiikasta syntyy gagien taustalla olevan historiallisen esineistön pittoreskista eleganssista. Mutta tässä elokuvassa lavasteet ja puvut ovat itsessään vitsejä.

Kussakin tarinan vaiheessa rinnakkain kuljetettuja tarinoita painotetaan eri tavoin. Kilpailijoiden kaksintaistelussa kivikauden Buster petkuttaa nuijaottelussa, ja hänet lähetetään autiomaahan mammutin häntään sidottuna. Nykyajan Busterin käräyttää kilpakosija Wallace Beery sujauttamalla tämän taskuun pullon pimeää viinaa. Antiikin Rooman Buster joutuu osallistumaan kilpa-ajoihin, mikä mahdollistaa parodian Ben-Hurista (Fred Niblon spektaakkelimainen elokuvaversio valmistui muuten vasta 1926). Kilpa-ajot sotkee ankara lumimyrsky, mutta Buster muuttaa kilpa-ajovaununsa kelkaksi ja vaihtaa eteen koiravaljakon. Hän voittaa kaikki vastoinkäymiset. Kun Beeryn roistomainen apuri yrittää harhauttaa koirat syyhyisellä kissalla, Buster sitoo kissan pitkään keppiin ja käyttää sitä porkkanana koirien kannustamiseksi. Kun yksi koirista uupuu, Buster tutkii sen ja vaihtaa sen ”vararenkaaseen”.

Elokuva päätyy kolminkertaiseen kliimaksiin. Kivikauden Buster päihittää Wallace Beeryn taiturillisessa kivenviskelyottelussa (Clyde Bruckman muisteli, että Keaton kuvasi ennätysmäiset 76 kertaa yhtenäisenä otoksena toteutetun kohtauksen, jossa häntä heitetään kivellä, jonka Keaton iskee mailalla takaisin heittäjän kalloon). Elokuvan viimeiset kaksi jaksoa ovat ensimmäiset täysipainoiset esimerkit niistä pitkistä ”kiitoratagageista”, joihin useimmat Keatonin seuraavista elokuvista päättyivät. Niiden taituruutta, rytmiä, ajoitusta ja leikkausta kukaan muu koomikko ei ole tavoittanut.

– David Robinsonin mukaan (Buster Keaton, 1969) AA 1990