ANTOINE JA COLETTE + VARASTETTUJA SUUDELMIA (1962 + 1968)

Nuori Doinel sai jatkoa Truffaut’n kansainväliseen episodielokuvaan tekemässä lyhytelokuvassa Antoine ja Colette. Varastettuja suudelmia -elokuvassa armeijasta vapautunut Doinel päätyy erilaisten sattumusten kautta yksityisetsiväksi ja ihastuu työtehtävässä jumalaiseen Delphine Seyrigiin. Molemmissa innokas, mutta epävarma idealisti jahtaa rakkautta vaihtelevin tuloksin.

***

Varastettuja suudelmia

Episodielovassa Antoine ja Colette hahmottui Antoine Doinelin yksi kipeä kehitysvaihe lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Varastettuja suudelmia jatkaa Truffautin tutkimusmatkaa alter egonsa sydämen oppivuosiin: jälleen kerran Antoine voittaa tytön vanhempien suosion, mutta tällä kertaa hän saa myös tytön, sen jälkeen kun hänen romanttinen näkemyksensä naisista on kerran toisensa jälkeen, kun hänen romanttinen näkemyksensä ja hän on kokenut suhteen vanhempaan, naimisissa olevaan naiseen. Doinel-tarinoiden välillä kuluneet kuusi vuotta olivat lisäksi merkinneet huomattavia muutoksia sekä Truffautin että Léaudin taiteilijapersoonallisuuksissa. Vuonna 1968 molemmat ovat paljon itsevarmempia: Truffaut oli maksanut velkansa Hitchcockille ja genre-elokuville, Léaud oli osoittanut näyttelijäkykynsä myös Doinelin hahmon ulkopuolella. Tuloksena on Truffautin viettelevin elokuva: viehättävä, humoristinen, siististi toteutettu ja yllensäkin myönteinen teos, jossa Truffaut saattoi hemmotella itseään keskittymällä kommentoivaan ironiseen puoleen. Lisäpotkua elokuva sai siitä, että kuvaukset tapahtuivat rinnan Laglois-jutun kehityksen kanssa helmi-maaliskuussa 1968. Truffaut kertoo eläneensä eräänlaista kaksoiselämää elokuvantekijänä ja taistelevana agitaattorina: ”Läpi kuvausten iskulauseemme oli: jos elokuva on hyvä, se on Langloisin ansiota.”   

Varastettuja suudelmia on saanut nimensä Charles Trenetin teemalaulusta, joka aloittaa ja päättää elokuvan ja joka välittää pessimistisen tunteen nopeasti ohikiitävistä onnen hetkistä, joihin on tartuttava. Tunnelma on valmis nostalgialle, kadonneen onnen haikealle kaipuulle, joka vähitellen sulautuu yleiseen teemaan siitä, miten romanttiset ihanteet on sovitettava inhimillisiin mittoihin. Kompromissien maailmassa Antoinette tavoittelee ehdotonta, mutta hänen sisäsyntyinen romanttisuutensa ja täydellisen naisen etsintänsä eivät kuitenkaan viime kädessä ole niin joustamattomia ihanteita, etteikö hän taipuisi arjen ja mahdollisen edessä. Varastettuja suudelmia on eräänlainen carpe diem –episodi viimeisestä siirtymävaiheesta aikuisuuteen ja väistämättömään vastuuseen. Vasta kun Antoine ymmärtää rakkauden ja kuoleman välisen yhteyden, suhde Christinen kanssa alkaa sujua. Elokuva on sarja muunnelmia tästä teemasta. Vain muutamissa niistä Antoine on suoraan osallinen, enimmäkseen hän on sivustakatsoja ihmiskohtaloissa, jotka rakkaus on haavoittanut kuolettavasti. Prosessi, joka alkoi monimielisenä vapautumisena 400 kepposen lopussa, päättyy Varastetussa suudelmissa: Antoine on tyydyttänyt riippumattomuuden halunsa, hänen menestyksensä Fabienne Tabardin ja sitten Christinen kanssa ovat merkinneet uudenlaista kypsyyttä: hän on havainnut, että tietynlaista epäoikeudenmukaisuutta on olemassa, ja alkanut tulla toimeen sen kanssa. Elokuvan loppuun tultaessa sen romanttista idealismia vaimentaa emotionaalinen tieto siitä, että rakkaus ja kuolema ovat kietoutuneet erottamattomasti yhteen.

– James Monacon (The New Wave, 1976) ja muiden lähteiden mukaan