MONTEREY POP + SKYSCRAPER (1968)

Ensimmäisessä merkittävässä rock-festivaalidokumentissa alan suurin ohjaajanimi D.A. Pennebaker vangitsi Kalifornian Montereyssä järjestetyn tapahtuman hengen suvereenisti – niin esiintyjien, yleisön kuin organisoijienkin näkökulmasta. Nähkää ja kuulkaa Janis Joplin, Otis Redding, kamansa tuhoava The Who ja ”pyromaaninen” Jimi Hendrix!
Alkukuvana Pennebakerin ja kumppaneiden Oscar-ehdokkaanakin ollut pilvenpiirtäjädokumentti Skyscraper (1960).

***

Scott McKenzie, Mamas and Papas, Canned Heat, Simon and Garfunkel, Hugh Masekela, Jefferson Airplane solistinaan Grace Slick, Big Brother and the Holding Company solistinaan Janis Joplin, Eric Burdon and the Animals, The Who, Country Joe and the Fish, Otis Redding, Jimi Hendrix ja Ravi Shankar esiintyvät, laulavat ja soittavat pop-musiikkia Montereyn pop-festivaaleilla 1968, yllämainitussa järjestyksessä.

Vuonna 1958 Bert Stern teki väridokumenttinsa Jazz On a Summer’s Day. joka kuvasi Newportin jazzjuhlia. Jazzmusiikki oli vuosikymmenien aikana muodostunut monien myyttien ja romantisoitujen harhakuvitelmien kohteeksi. Siitä oli 50-luvulla tullut merkittävät subkulttuurin, ns. beatsukupolven tunnustama musiikkimuoto. Sternin filmi pyrki osittain pirstomaan näitä myyttejä samalla kun koko juttu kuitenkin ratsasti niiden varassa. Stern näytti jazzmuusikkoja auringonvalossa ja risteytti musiikkiesiintymiset samanaikaiseen tapahtumaan: paikallisen yläluokan purjehduskilpailuihin. Jazzmuusikoiden status jäi kuitenkin ennalleen: valtakulttuurista irrallaan ja kuitenkin sen ehtojen heijastuma.

Sternin elokuvan kestävimpiä kokemuksia on rocklaulaja Chuck Berryn esiintyminen. Berryn Sweet Little Sixteen irtoaa kuviosta mm. siksi, ettei se ole osa beatkulttuuria, se on rahvaanomainen ja suoraan puhutteleva. Kymmenen vuotta myöhemmin Berryn edustaman rockmusiikin asema on muuttunut, se on nyt keskeisessä asemassa uuden subkulttuurin kentässä: hippieliike. Chuck Berry ei ole enää yksin, tätä todistaa D. A. Pennebakerin Monterey Pop.

Pennebaker ei ilmeisesti ole ollut samojen kiusausten edessä kuin Stern. Hänet on palkattu ikuistamaan myyttejä, ei pirstomaan niitä. Hän on monen kuvaajan voimalla kasannut materiaalin, joka vahvistaa kaikkia niitä käsityksiä, joita hippieliike on synnyttänyt, ja epäilemättä nämä käsitykset esitetään filmissä liikkeen omilla ehdoilla. Pennebakerin Don’t Look Back on osoittain loistava dokumentti Bob Dylanin matkasta riivaajien joukossa. Dylan ei kiellä itseään kertaakaan samalla kun hän kieltäytyy artikuloimasta vastarintaansa selvin sanoin, esimerkiksi agressiivisessä keskustelussaan amerikkalaisen lehtimiehn kanssa. Monterey Popin sankarit eivät ole tällä tavalla monisärmäisiä. Esiintyjät ja yleisö muodostavat ehjän, ristiriidattoman kokonaisuuden. ”Rohkeutta ja kukkia” on festivaalin tunnus. Jeparitkin ovat mukavia, heittävät huulta ja puhuvat asiallista, isällistä tekstiä.

Onko tämä kuva totuudenmukainen? Ketkä ovat elokuvan todelliset sankarit? Vastaus on ilmeinen: festivaalien ja filmin tuottajat ”epäkaupallinen” The Foundation ja John Phillips and Lou Adler Productions. Epäilemättä kokonaisuus palvelee tuottajien pyrkimyksiä, mm. ajatellen yritystä, joka kylläkin epäonnistui, tehdä Montereyn popfestivaaleista perinne. Pennebakerilla asia ei tietenkään ole tuottanut sen suurempia omantunnontuskia. Pahemmassa jamassa on esim. Bert Stern joka lyhytpätkässään on kuvannut Gerry Mulliganin Coca-Cola Companyn laskuun (Sprite-mainos).

Elokuvan antamaa todistusaineistoa Pennebakerin ja John Phillipsin välisestä suhteesta: paitsi että Phillips tietenkin näkyy silloin tällöin tuottajana on hän myös Mamas ja Papas –yhtyeen jäsen ja musiikillinen johtaja. Tällä yhtyeellä on tietenkin ylivoimaisesti pisimmät esiintymiset. Yhtyeen suurikokoista laulajatarta Mama Cassia näytetään yhtenään. Elokuvan alun laulut kertovat festivaalien pitopaikasta, Kaliforniasta. Mamas ja Papas laulavat pari stykiä, mm. erinomaisen California Dreaming. Koko jutun aloittaa kuitenkin Soctt McKenzien San Francisco. McKenzie sattuu olemaan John Phillipsin keksimä, lanseeraama ja tuottama laulaja.

Ajatellaan sitä että filmin dokumentaarista totuudenmukaisuutta voidaan epäillä joiltakin osin, on ehkä hyvä että siinä niin selvästi keskitytään eri esiintyjiin. Tässä mielessä Monterey Pop ei ole muuta kuin älykkäämpi versio esimerkiksi suomalaiseen elokuvaan syviä jälkiä jättäneistä levytähtiparaateista. Pennebakerin 16 mm kuvaukset korostavat dokumentaarisuuden ohella sitä, että Montereyn festivaalit itse asiassa olivat psykedelikulttuurin viimeisen yhteisesiintymisen huippukohtia. Montereyssa kohtasivat San Franciscon tunnetuimmat bändit (Jefferson Airplane, Big Brother & The Holding Company ja Janis Joplin, Canned Heat) ja Englannissa huippuun nousseet The Who ja Jimi Hendrix Experience. Musiikillisesti Montereyn festivaalit muodostuivat voitoksi ennen kaikkea englantilaisille yhtyeille. The Whon destruktioshow saa Hendrixin versiossa uusia muotoja, raivoisa sukupuoliakti, jossa elin (kitara) palaa poroksi hyvän varvin jälkeen.

Filmin loppu herättää, ilmeisesti tahtomattaan, mielenkiintoisia kysymyksiä. Parkkipaikalla kenkäpari viittaa lähtöön, bluesmiehen, ikuisen oikean amerikkalaisuuden etsijän vaivoihin. Toisaalta ne kytkeytyvät Ravi Shankarin paljaana vipottaviin jalkoihin. Filmissä Shankar edustaa paremmin kuin mitkään popbändi sitä mitä pop oli hippieliikkeelle: yhteiskunnallista neutraalisuutta, vähimmän vastuksen tarjoava yhtenäisyyttä voimistava tekijä. Mutta ”nuorisovallankumous” oli jo liikkeellä, sitä ei Monterey eivätkä muut myöhemmät, usein voimakkaasti kaupallisesti manipuloidut popjuhlat voineet estää. Se siirtyi illuusioiden täyttämästä hippiemaailmasta todellisuuteen, osaksi vallankumouksellista taisteluliikettä.– Atte Blom: ”Chuck Berry ei ole yksin”

– Limbotietoa 2/69