HEINÄSIRKKA JA MUURAHAINEN + PIKKU ELLI (1913 / 1918)

Sarja alkaa animaatiopioneeri Wladyslaw Starewiczin lyhyellä hyönteisfaabelilla Heinäsirkka ja muurahainen.

Jakov Protazanov, joka vaikutti sekä tsaarinaikana että neuvostokaudella, on venäläisen elokuvan merkittävimpiä rakentajia. Hänen monipuolista tuotantoaan esitellään kahden elokuvan voimalla. Tsaarinajan lopulla valmistuneessa tragediassa Pikku Elli pikkukaupungin pormestari syyllistyy alaikäisen tytön seksuaalimurhaan. Varhaisessa pedofiilikuvauksessa Ivan Mozzhuhin tulkitsee rikoksen, katumuksen ja sovituksen melodraamaa.

***

Heinäsirkka ja muurahainen

Heinäsirkka ja muurahainen on puolalaissyntyisen mestarin Wladyslaw Starewiczin (1892–1965, myös Ladislaw Starewicz tai Ladislas Starevich) nukkeanimaatio. Hän aloitti dokumentaristina 1909-1910: aiheena mm. Liettuan hyönteiset, mutta siirtyi pian animaatioon. Ensimmäinen elokuva valmistui van Kanjonkovin studioilla Moskovassa 1910. Hänen omien sanojensa mukaan Starewicz teki nukke-elokuvia  – ja näiden kanssa hän jatkoi työtään kuolemaansa saakka.

Starewiczin elokuvat ovat emotionaalisesti suunnattu lapsille, mutta ne arvioidaan nykyisin usein ”oudoiksi”, koska niihin sisältyy varsin groteskeja hahmoja ja tilanteita. Hänen nukkensa ovat melko realistisia, vain vähän ihmisenkaltaisuutta sisältäviä hahmoja eläimistä kuten sammakoista tai hyönteisistä sekä karhuista ja jäniksistä. Joskus animoidut hahmot ovat leluja tai esimerkiksi pirullisia kasviksia. Hänen nukke-elokuvistaan tuli Venäjällä varsin suosittuja ja Heinäsirkka ja muurahainen sai kiitosta itseltään tsaarilta.

Starewiczin elokuvat ovat alle viisitoistaminuuttisia ja ne hämmästyttävät teknisesti, vaikka niitä arvosteltaisiin nykyisillä mittapuilla. Nukkeja liikuttavia naruja tuskin erottaa monimutkaisilla näyttämöillä, joissa suuri joukko samanaikaisesti toimivia nukkeja kohtaa toisensa elävässä ympäristössä. Starewicz oli monipuolisuusihme, hän näytteli itse komediallisia rooleja, koristeli jopa kirkkoja, ja hänen on kerrottu herättäneen huomiota mitä ihmeellisimmillä asuillaan. Vallankumouksen jälkeen Starevicz muutti Pariisiin, jossa toimi nimellä Ladislas Starevich.

– Jari Sedergren eri lähteiden mukaan 1.10.2009

Pikku-Elli

Jakov Protazanov (1881–1945) aloitti teatterissa, mutta huomasi pian elokuvan mahdollisuudet. Vuonna 1905 hän näytteli ensi kertaa elokuvassa (Gloria) ja vuodesta 1909 lähtien hän toimi myös käsikirjoittajana. Ensimmäinen elokuvaohjaus on vuodelta 1911, minkä jälkeen hän oli Jevgeni Bauerin rinnalla tsaarinajan Venäjän johtavia elokuvaohjaajia.

Jakov Protazanov nojasi elokuviensa aihevalinnoissa ja ilmaisussaan perinteeseen, joka kumpusi teatterista ja erityisesti kirjallisuudesta. Korkeakirjalliset tarinat, useimmiten venäläisten klassikoiden perusteella, vahva dramaturgia ja psykologisesti vahva näyttelijäntyö leimaavat hänen elokuviaan. Maljutka Elli täyttää nuo kaikki Lauri Piispan esiin tuomat piirteet, vaikka se ei olekaan lähtökohtaisesti venäläistä vaan ranskalaista korkeakirjallisuutta. Ohjaaja Protazanovin tekemä elokuvan käsikirjoitus nimittäin perustuu Guy de Maupassantin romaaniin La Petite Roque.

Korkeakirjallinen luonne ei estänyt varsin shokeeraavia aiheistoja Protazanovin elokuvissa. Pikku-Elli on murhattu ja hänen tappajaansa jäljittää pormestari Fred Norton, joka päätyy lopulta naimisiin Claran, Ellien sisaren kanssa. Paineet kasvavat liian suureksi ja Fred tunnustaa Claralle kaiken ja päätyy omaan, venäläisessä elokuvassa ei kovin harvinaiseen loppuratkaisuun.

Pikku-Elli vuodelta 1918 lienee elokuvahistorian ensimmäinen pedofiilikuvaus, jossa lapsen seksuaalimurhaan syyllistynyt mies kärsii omantunnontuskien ja häpeän mutta myös paljastumisen pelon vuoksi.

– Jari Sedergren 2019