Jantso Jokelin kirjoittaa esseessään hobo-kertomuksista, lajityypin suurklassikosta Beggars of Life sekä kulkurimuusikosta nimeltä Jo’ Buddy.
Teksti: Jantso Jokelin
Tavaravaunuissa ja siltojen alla hänet tunnettiin nimellä Adman. Se oli melkein kuin Adam, mikä jotenkin sopi kuvaan. Maailman ensimmäinen ihminen, mutta vain melkein – aivan kuten jokainen paratiisia etsivä alamaailman nimetön vaeltaja.
Oikeasti Adman oli menestyvä mainosmies, ad man. ”Sivistyksen” parissa Todd Watersina tunnettu toimitusjohtaja eli valtaosan vuodesta miljonäärinä, sukkuloi sulavasti kapitalismin maailmassa ja asui vaimonsa ja lastensa kanssa luksusasunnossa Minnetonka-järven rannalla Yhdysvaltain pohjoisosissa.
Joka kesä yli neljänkymmenen vuoden ajan hän lähti kiertämään maata yksin ilman rahaa, puhelinta tai suunnitelmaa. Hän nukkui tavaravaunuissa, katseli kukkia ja auringonlaskuja ja keskusteli kulkureiden kanssa. Siinä sivussa Adman dokumentoi ja arkistoi kiertävien työläisten ja onnenonkijoiden elämäntapaa, niin kutsuttua hobo-kulttuuria.
”Jokaisella on merkitystä”, oli hänen mottonsa. Ihmisyys on yksi ja jakamaton, mutta Waters koki, että merkittävä osa siitä paljastui vasta kulkurielämän vaatimattomuudessa.
Ilman retkiään miljonääri olisi tuntenut elämänsä köyhäksi.
Hobo-elämäntavalla on Yhdysvalloissa pitkä ja rikas historia. Se on tarina suuresta työttömyydestä, onnen etsimisestä, nälästä ja kylmyydestä, nöyryydestä ja kekseliäisyydestä, moraalista yhteiskunnan suuntaviivojen ulkopuolella.
Usein hobo-kertomukset paljastavat myös koko lajistamme jotain piilevää ja jaettua. Oli kyseessä sitten William A. Wellmanin Beggars of Life -elokuva (1928), murtovaras Jack Blackin aseistariisuva Kulkurin tarina (1926) tai folklegenda Woody Guthrien omaelämäkerta Bound for Glory (1943), tarinat tuovat lukijan lähelle vereslihaista perusihmistä, Jumalan köyhää, kirottua Aatamia tai Eevaa, joka aloittaa aamunsa yhdentekevän taivaan alla niin vapaana ja nälkäisenä kuin ihminen voi olla. Ylpeys on jäänyt lankeemuksen alle jossain kaukana edellisen junaseisakkeen tuolla puolen.
The Trail of the Tramp -teoksestaan tunnettu kulkuri Leon Ray Livingston tunnettiin raiteilla ja kirjailijana vain nimellä ”A-No.1”. Siinä vasta alkuihmistä kerrakseen!
Nimettöminä kulkevat myös hobo-elokuvien suurklassikon Beggars of Lifen päähenkilöt. Parivaljakko kohtaa matkalla koko joukon piruparkoja, joilla on vain salanimet jos niitäkään. Tarinan pääosassa on nuori nainen, joka joutuu miltei ottoisänsä raiskaamaksi. Yhteenoton seurauksena nainen tulee tappaneeksi ottoisän ja joutuu pakenemaan maan halki mieheksi naamioituneena. Kukaan ei kuitenkaan uskoisi hänen tarinaansa.
Oikeudeksi naamioituneen vääryyden pakeneminen jatkuu koko elokuvan ajan. Junapummien järjestämä väkivaltainen oikeudenkäynti tavaravaunussa on silkkaa Kuningas Ubu -henkistä oikeuden parodiaa. Käänteinen järjestys vihjaa samalla yhteiskunnan virallisten oikeuskäytäntöjen mielivaltaan. Oikeuden kortit on jaettu jo ajat sitten, ja pelin kulku on selvä. You Can’t Win, kuten Jack Blackin kulkurikirja alkukielellä tunnetaan.
Kodittomuus on hobo-tarinoissa ainoa vakio, oli kyse sitten rengistä tai herrasta. Jos fyysinen koti herroilta löytyykin, on heissäkin vähintään kauhallinen henkistä irtolaisuutta.
Beggars of Lifen miespäähenkilö tiivistää olennaisen käydessään kuunvalossa heinäkasaan nukkumaan: ”Loppujen lopuksi se menee varmaan aika tasan. Edes höyhenvuoteissaan nukkuvat ihmiset eivät ole tyytyväisiä. Olemme kaikki elämän kerjäläisiä.”
Hobo-moraalin ohella Beggars of Life esittelee myös konkreettisempia pummielämän perusteita. Kaikki lähtee oikeaoppisesta tavarajunan kyytiin hyppäämisestä. Sitä seuraa vielä kovempi koulu. Ruoan, yösijan, toimeentulon, rauhan ja fyysisen koskemattomuuden saavuttaminen on jatkuva stressin aihe. Jokainen vastaantulija voi osoittautua petturiksi.
Elokuvassa esitellään myös hobojen peloista pahin, jalan lipeäminen. Kukaan ei potkaise tyhjää yhtä konkreettisesti kuin junalla kulkeva pummi. Junan kyydissä ja elämän syrjässä pysyminen ovat sama asia.
Woody Guthrien omaelämäkerta kuvaa tätä hobo-ekosysteemin kiertokulkua mieleenpainuvasti. Kotoaan karanneet lapset hyppäävät tavaravaunuihin niiden vanhojen sielujen tilalle, jotka ”liukastuvat märkään lankkuun, astuvat tikapuun ohi, putoavat ovesta ulos tai yksinkertaisesti kuivuvat ja käpristyvät olemattomiin matkoillaan kurjissa tavarajunissa, […] kuolevat ja katoavat maailmasta kuin sumuisen pillin kaiku.”
Hobojen maisema on erottamattomasti bluesin, folkin, countryn ja skifflen maisemaa. Junat ja rautatiet ovat lauluissa jatkuvasti läsnä. Aina on joku hyppäämässä junan kyytiin tai sen alle, kun taas toisten osa on jäädä ikuisesti asemalle pölyä nielemään. Ero rakastetusta, kodista ja Jumalasta on americanan erottamaton peruskokemus. Uudessa maassa on helppo eksyä.
Usein henkinen orpous tiivistyy juuri rautatiehen. Samaan aikaan musiikissa sykkii rautatien elävä rytmi, kolisevan vauhdin ja uuden kaupungin lohduttava lupaus. Alakuloisimmankin bluesin seassa on aina vähintään ripaus toivoa.
”Blues on kuin planeetta”, Tom Waits totesi kerran. Lause on kaikunut mielessäni vuosien läpi tutkiessani ja soittaessani amerikkalaista perinnemusiikkia. Blues on tosiaankin astronomisen valtava asia, kuin kokonainen taivaankappale laaksoineen, vuorineen ja pimeine puolineen.
Uskoakseni kukaan suomalainen ei tunne tuota planeettaa kuten Jo’ Buddy eli Jussi Raulamo. Tamperelainen roots-lauluntekijä on luodannut bluesin pinnanmuotoja vuosikymmenten ajan Nasan satelliittiakin tarkemmilla linsseillä. Kokemusta on 3600 keikan verran New Orleansista Kemiin.
Kaikesta huolimatta Raulamo on ”onnistunut pysymään tuntemattomana artistina Suomessa”, kuten hän itse toteaa Maija Joutjärven elämäkerrallisessa kirjassa Jo’ Buddyn laulumaat. Teos kuvaa muusikon matkaa Yhdysvaltojen eteläosien pikkukaupungista ja musiikkibaarista toiseen. Kaikkialla Raulamoa tervehditään lämpimästi vanhana ystävänä.
Muusikon elämä voi toisinaan edelleen muistuttaa menneiden vuosisatojen hoboilua. Huonoja aterioita, outoja vuoteita, katusoittoa, ryyppäämistä, almuja, kylmiä öitä autossa; lempinimiä, tuntemattomuutta, tappeluita, kotikutoisia soittimia. Loputtomia kilometrejä vaatimattomien palkkioiden perässä.
Vaikka kosmisessa mittakaavassa olemme ehkä kaikki elämän kerjäläisiä, Jo’ Buddy ei ole erityisen koditon tai nimetön. Tukevasti tamperelainen boogie-nikkari on tehnyt eteläisestä Yhdysvalloista melodisen kotinsa ja ponnistanut sieltä Karibian kautta täysin omaan maahansa. On turvallista sanoa, ettei kukaan tällä planeetalla kuulosta samalta kuin Jo’ Buddy.
Hänen livesäestyksensä myötä Beggars of Lifeen saadaan taatusti ennenkuulumattomalla tavalla aiheensa näköinen, sinisessä sävellajissa soiva ja omaperäinen soundtrack.
Jos blues on planeetta, Amerikka on avaruus. Kulkurit, countrytähdet ja elokuvafriikit tietävät, kuinka helposti lännen maan autiuteen voi kadota.
Olit sitten Adam, Adman, John Doe, A numero 1, nimetön vanha käyrä tai mieheksi pukeutunut nainen, mainettakin kartuttaneesta elämän kerjäläisestä tulee ajan saatossa dust bowlin tomua. On armollista saada elää ennen sitä täysi ja itsensä näköinen elämä.
Todd ”Adman” Waters kruunattiin Hobojen Kuninkaaksi Iowassa vuonna 2004. Hän sai myös lukuisia arvostettuja mainosalan tunnustuksia. Harvinaisen tapahtumarikkaan elämän jälkeen hän potkaisi lopulta tyhjää vuonna 2017. Tai otti junan länteen, kuten hobot tapaavat sanoa.
Ajatuksessa on jotain lohdullista. Ehkä kuolema onkin kyydistä poistumisen sijaan kyytiin hyppäämistä, liiankin tutuksi käyneen planeetan mukavuudesta avaruuden suureen pummijunaan astumista.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, kirjailija, folkloristi ja muusikko.